Carl Mayer

CARL MAYER

s. 20.11.1894 Graz, Itävalta

k. 1.7.1944 Lontoo, Englanti


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Elokuvan historiaa on miltei poikkeuksetta käsitelty niin ohjaaja- ja näyttelijäpainotteisesti, että muut osatekijät ovat jääneet joko taka-alalle tai pahimmassa tapauksessa täysin tuntemattomiksi – useimmille katsojille he ovat vain nimiä alku- ja lopputeksteissä. Saksalaisen elokuvan suuruudenajan merkittävimpiin käsikirjoittajiin lukeutunutta Carl Mayeria ei voi aivan tuntemattomaksi väittää, joskin hänkin on saanut aina jäädä nimekkäiden aikalaisohjaajien varjoon.


NUORUUSVUODET
Carl Mayer syntyi varakkaaseen itävaltalaisperheeseen marraskuussa 1894. Hän oli perheen vanhin lapsi, sittemmin katras kasvoi vielä kolmella pojalla. Monien aikalaistensa tavoin Mayerin lapsuusvuosista ei ole juuri säilynyt tietoa jälkipolville, mutta viisitoistavuotiaana hänen elämänsä muuttui radikaalisti. Hänen isänsä, menestyvä liikemies, päätti nimittäin yhtäkkiä lopettaa liiketoimensa ja myydä omaisuutensa – rahojen avulla hän lähti vuolemaan kultaa Monte Carlon pelikasinoille. Muutaman kuukauden kuluttua isä palasi kotiin pennittömänä ja henkisesti musertuneena. Pian kotiinpaluunsa jälkeen hän ajoi lapsikatraan kadulle ja teki itsemurhan. Teini-ikäisellä Carlilla oli nyt kolme lasta huollettavanaan. Veljekset kiertelivät ympäri Itävaltaa Carlin tehdessä sekalaisia töitä pystyäkseen elättämään niin itsensä kuin veljensäkin. Kiertolaisvuosiensa aikana hän sai myös kosketuksen teatteriin.

Sota ei ollut menestys pasifistiselle nuorukaiselle, joka joutuikin tämän tästä psykiatrisiin tutkimuksiin oletettujen mielenterveyshäiriöiden vuoksi. Sodan päätyttyä hän asettui Berliiniin, jossa tutustui tšekkiläiseen runoilijaan Hans Janowitziin. Heistä molemmat tunsivat suoranaista vihaa päättynyttä sotaa ja siitä vastuussa olevia tahoja kohtaan ja niinpä nuorukaisten välille syntyi nopeasti syvä yhteisymmärrys. Samanlaisen ajatusmaailman lisäksi he molemmat olivat kiinnostuneita elokuvista ja niinpä he alkoivat luonnostella mielipiteensä julki tuovaa käsikirjoitusta. Näin sai alkunsa Tohtori Caligarin kabinetti (Das Kabinett des Doktor Caligari, 1920), saksalaisen elokuvan suuruudenajan lähtölaukaus.

CALIGARI
Caligari oli alun perin sisällöltään vallankumouksellinen elokuva. Sen tarkoituksena oli osoittaa, kuinka auktoriteetin oli mahdollista manipuloida ihmistä jopa niin, että tämä oli tarvittaessa valmis tappamaan tai kuolemaan käskyttäjänsä toiveiden mukaisesti. Caligarissa unissakävelijä Cesare edustaa tavallista kansalaista, joka alistuu murhaamaan sotakenraaleja kuvaavan hypnotisoija Caligarin käskystä. Tällaisenaan elokuva olisi ollut suora hyökkäys valtiovaltaa kohtaan, jonka syyksi nuorukaiset sodan laittoivat.

Elokuvasta ei kuitenkaan tullut käsikirjoittajiensa tarkoittamaa mielenilmaisua, sillä tuottajana toiminut Erich Pommer muokkasi tarinaa omasta mielestään sopivammaksi. Hän kehitteli yhdessä ohjaajaksi tarkoitetun, mutta sittemmin toisten tuotantojen pariin siirtyneen Fritz Langin kanssa kehyskertomuksen, jossa kaikki osoittautuukin mielipuolen houreeksi. Ratkaisu oli elokuvan kannalta onnistunut, mutta vaikka elokuvan loppu jääkin hieman avoimeksi, sai muutos käsikirjoittajat raivoihinsa: heidän alkuperäisideansa ja sanomansa oli vesitetty, kapinoitsijasta tuli hullu ja auktoriteetista oikeassa oleva järjen ääni. Pettymyksestä huolimatta Mayer ja Janowitz päättivät jatkaa elokuvien parissa, jälkimmäinen tosin lopetti käsikirjoittamisen jo ennen 1920-luvun puoliväliä.

TUOTTELIAS VUOSIKYMMEN
Mayerista sukeutui nopeasti huomattava nimi elokuvapiireissä. Hän otti kuvaustensa kohteeksi alemman keskiluokan, jonka olotiloja hän käsitteli useissa teoksissa. Mayer halusi, että elokuvilla oli myös jotain sanottavaa, niinpä hänen tuotoksiensa joukosta on turha etsiä näyttävyydellä pröystäileviä spektaakkeleita tai koristeellisia pukudraamoja – inhimillisiä ihmiskohtaloita iloineen ja suruineen löytyy Mayerin teoksista sen sijaan yllin kyllin.

Mayerin käsikirjoittama kuuluisa kamarielokuvasarja, joissa hän kuvasi yksinkertaisesti ja vakuuttavasti yhteiskunnan syövereihin katoavia ihmiskohtaloita, alkoi elokuvalla Hintertreppe (1921). Samana vuonna hän aloitti yhteistyönsä romanialaissyntyisen Lupu Pickin kanssa. Heidän ensimmäinen yhteistyönsä, Pirstaleita (Scherben, 1921) on traaginen kertomus murhaan ajautuvasta ratavartijasta ja hänen perheestään. Kaksikon seuraava elokuva Sylvester (1923) on puolestaan kolmiodraama kahvilanomistajan ja hänen läheisten naistensa – äidin ja vaimon – vaikeista suhteista. Sarja huipentui Viimeiseen mieheen (Der Letzte Mann, 1924), kertomukseen hotellin portieerista, joka menettää niin itsetuntonsa kuin ihmisarvonsakin, kun hänet siirretään arvostetusta työstään miestenhuoneen hoitajaksi. Myös tämän elokuvan oli tarkoitus olla Pickin ohjaama, mutta kaksikon riitauduttua tarina ajautui Erich Pommerin käsiin. Pommer, Ufan suurin johtaja, tarjosi aihetta F. W. Murnaulle, jonka ohjauksessa Viimeisestä miehestä tuli maailmanmenestys.

MAYER JA MURNAU
Murnau oli ohjannut Mayerin käsikirjoituksia jo vuosikymmenen alkupuolella, mutta täyteen kukoistukseen heidän yhteistyönsä nousi Viimeisen miehen myötä, jonka hämmästyttäviä kuvausratkaisuja pidetään yhtälailla Mayerin kuin Murnaunkin aikaansaannoksina – molemmat kun tunsivat suurta mieltymystä puhtaasti visuaaliseen kerrontaan. Tämän menestyselokuvan jälkeen he toteuttivat Molièren klassikkonäytelmän Tartuffe samannimisen elokuvasovituksen. Tartuffen (1925) myötä parivaljakon tiet erosivat hetkeksi Murnaun alkaessa työstämään J. W. Goethen Faust-tarinan elokuvasovitusta, Mayer puolestaan alkoi suunnitella kaupunkisinfoniaa Berliinistä (Berlin, die Symphonie der Grosstadt, 1927). Lopputulos ei kuitenkaan ollut hänen mieleensä, joten hän irtisanoutui elokuvasta ennen sen ensi-iltaa.

Murnaun tavoin myös Mayer sai kosolti rahakkaita tarjouksia Hollywoodista, mutta hän päätti kuitenkin jäädä Berliiniin. Tämä ei kuitenkaan estänyt yhteistyötä Murnaun kanssa, jolle Mayer työsti käsikirjoituksen elokuvaan Auringonnousu (Sunrise – a Song of Two Humans, 1927). Auringonnousun huonon yleisömenestyksen vuoksi Mayer joutui Murnaun tapaan tulilinjalle, eikä hänen käsikirjoitustaan nyttemmin kadonneeksi merkittyyn elokuvaan 4 paholaista (Four Devils, 1928) enää sellaisenaan hyväksyttykään. Tämän myötä Mayerin ja Murnaun yhteistyö päättyi.

URA PÄÄTTYY ENGLANNISSA
1920-luvun lopussa saksalaisen elokuvan menestyksen vuodet olivat enää vain muisto. Myös Mayerin tuotteliaisuus oli kärsinyt, eikä hän enää tehnyt käsikirjoituksia entiseen tapaan. Kun natsit alkoivat 1930-luvun alkupuolella saada yhä tiukempaa otetta yhteiskunnasta ja kansalaisista, jätti juutalaissyntyinen Mayer Berliinin taakseen ja suuntasi kohti Ranskaa. Siellä hän osallistui Paul Czinnerin Mélon (1932) tekemiseen, ennen kuin jatkoi matkaansa Lontooseen. Uudessa kotimaassaan hän käsikirjoitti elokuvia enää harvakseltaan, sen sijaan hän toimi neuvonantajana eri produktioissa – läheistä yhteistyötä Mayer teki dokumentaristi Paul Rothan kanssa. 1940-luvun alkupuolella Mayerilla diagnosoitiin syöpä, johon hän muutamaa vuotta myöhemmin kuoli. Mayerin viimeisten vuosien suurta haavetta, kaupunkisinfoniaa sodan runtelemasta Lontoosta, ei koskaan toteutettu. Carl Mayer on haudattu Lontoon Highgate Cemeterylle.

MAYERIN TEKSTEISTÄ
Vaikka Mayer sijoittikin tarinansa tavallisten saksalaisten maailmaan, eivät ne kuitenkaan olleet kristallinkirkkaita heijastuksia yhteiskunnasta – pikemminkin ne olivat yleismaailmallisia kertomuksia ihmisistä, heidän elämästään ja kohtaloistaan. Tätä seikkaa tukee myös Mayerin ekspressionismista juontava tapa nimetä elokuviensa henkilöt yksinkertaisesti "mieheksi" tai "naiseksi" – he ovat siis nimettömiä ja kasvottomia vertauskuvia.

Silmiinpistävää monissa Mayerin käsikirjoittamissa elokuvissa on välitekstien vähäinen määrä. Ansionsa tässä on toki taitavilla ja saumattomasti toisiinsa liitetyillä kohtauksilla, kuin myös tarkoituksellisesti yksinkertaisilla juonilla, jotka eivät tarvinneet välitekstejä tuekseen – ei kai kukaan tosissaan ole sitä mieltä, että Viimeistä miestä olisi vaikea seurata välitekstien vähyyden vuoksi tai että elokuva tarvitsisi niitä lisää. Mayer kirjoitti yksinkertaisia tarinoita yksinkertaisista ihmisistä täydellisyyteen asti hiottuina.

LÄHTEET: Siegfried Kracauer: Caligarista Hitleriin (toim. SEA), Valtion Painatuskeskus, Helsinki 1987.
Arthur Knight: Elävät kuvat (suom. Paavo Lehtonen), Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki, 1960.
Encyclopedia of European Cinema (julk. BFI), Redwood Books, Trowbridge, 1995
The International Dictionary of Films and Filmmakers, vol. IV: Writers and Production Artists (julk. St. James Press), Avon, 1987.

CARL MAYER MYKKÄELOKUVASIVUSTOLLA
  • Kabinett des Doktor Caligari, Das (Tohtori Caligarin kabinetti, 1920)
  • Schloss Vogelöd (Vogelödin linna, 1921)
  • Hintertreppe (1921)
  • Scherben (Pirstaleita, 1921)
  • Strasse, Die (1923)
  • Sylvester. Tragödie einer Nacht (1924)
  • Letzte Mann, Der (Viimeinen mies, 1924)
  • Tartüff (Tartuffe, 1925)
  • Berlin, die Symphonie der Grosstadt (Berliini, suurkaupungin sinfonia, 1927)
  • Sunrise - a Song of Two Humans (Auringonnousu, 1927)


  • © 25.1.2007 Kari Glödstaf