Charles Chaplin

CHARLES CHAPLIN

s. 16.4.1889 Lontoo, Englanti

k. 25.12.1977 Vevey, Sveitsi


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Charles Chaplinin kulkurihahmon tuntevat kaikki. Chaplinin ajattomat, universaalit elokuvat keräävät myös sellaisia katsojia, jotka eivät muuten tunne mielenkiintoa vanhoja elokuvia kohtaan. Chaplinin teokset ovat säilyttäneet raikkautensa ja suosionsa aina meidän päiviimme saakka, joten ei liene liioiteltua nimittää häntä elokuvataiteen suureksi neroksi.

Vaikka Chaplinin kulkuri nauttiikin ajatonta suosiota, on monelle katsojalle jäänyt itse mies maskin takana suhteellisen tuntemattomaksi. Isyyssyytteet ja kommunismiepäilyt tiedetään, mutta ne ovat loppujen lopuksi melko pieni osa miltei yhdeksänkymmentävuotiaaksi eläneen Chaplinin elämäntarinassa, joka alkaa hieman ennen 1800-luvun viimeistä vuosikymmentä.

LAPSUUS
Charles Spencer Chaplin syntyi vaatimattomaan teatteriperheeseen 16. huhtikuuta 1889. Hänen isänsä Charles oli varsin kelvollisesti menestynyt varieteenäyttelijä, Hannah-äidin ura music halleissa oli sen sijaan vaatimattomampi. Charles oli vanhempiensa ensimmäinen yhteinen lapsi, velipuoli Sidney oli syntynyt ennen kuin isä-Charles ja Hannah olivat tavanneet. Charlesin vanhempien avioliitto ei kovin kauan kestänyt, se oli ohi reilun viiden vuoden jälkeen. Hannah löysi pian uuden aviomiehen, niin ikään teatterimaailmassa menestyneen laulajan, Leo Drydenin. Tämäkään liitto ei ollut pitkäikäinen, vaan päättyi pian heidän yhteisen lapsensa syntymän jälkeen.

Tästä alkoi kolmihenkiseksi typistyneen Chaplinin perheen alamäki. Hannahilla oli vaikeuksia löytää töitä, mutta kun hän viimein onnistui palaamaan teatterilavalle, muodostui tapahtumasta merkittävä etappi Charlielle. Viisivuotias poika esitti kesken äitinsä esityksen yksinlaulun, joka oli suuri menestys yleisön keskuudessa. Näin Charles Chaplin sai ensi kosketuksensa teatterielämään.

Pian tämän jälkeen Hannahin psyyke alkoi horjua ja hän joutui sairaalaan. Sidney siirrettiin köyhäintaloon ja Charles päätyi sukulaisten hoteisiin. Äidin tilan ailahdellessa hyvästä todella heikkoon, joutuivat molemmat veljekset lopulta köyhäintaloon. Tällainen kodin ja köyhäintalojen välinen piirileikki jatkui kahden vuoden ajan – aina kun äiti sairastui, pojat vietiin pois. Tältä kierteeltä tulevan mestarikoomikon pelasti teatteri.

VUODET TEATTERISSA
Charles sai ensimmäisen teatterikiinnityksensä 1898, kyseessä oli ryhmä nimeltään Eight Lancashire Lads. William Jacksonin ohjaama lapsiryhmä esiintyi ympäri Englantia. Chaplinin kunnianhimo näyttelemistä kohtaan kasvoi vuosi vuodelta ja niinpä hän päätti ottaa riskin näyttelemisen suhteen: hän jätti poikaryhmän yli neljän menestyksekkään vuoden jälkeen alkuvuodesta 1903 ja kirjoittautui teatterimies H. Blackmoren hoiviin. Blackmoren alaisuudessa Chaplinit – myös Sidney kuului teatteriryhmään – saivat entistä enemmän huomiota osakseen. Charlesin menestyksekäs ura tässä teatteriryhmässä päättyi loppuvuodesta 1905. Tämän jälkeen hän esiintyi satunnaisesti erilaisissa näytelmissä, kunnes pääsi veljensä avustuksella Fred Karnon teatteriin alkuvuodesta 1908. Tästä alkoivat Charles Chaplinin menestyksen vuodet.

Karnon teatteriseurue nautti suurta suosiota paitsi kotimaassaan, myös Yhdysvalloissa, jonne se oli tehnyt jo muutaman vuoden ajan menestyksekkäitä kiertueita. Ensimmäisen kerran Charles osallistui tällaiselle kiertueelle 1910. Taitavana näyttelijänä ja yhtenä ryhmän johtavana koomikkona hän sai runsaasti huomiota ja monessa esiintymispaikassa hänestä kirjoitettiin erittäin ylistävään sävyyn. Kotimaahansa seurue palasi kesäkuussa 1912, vain matkustaakseen takaisin Yhdysvaltoihin saman vuoden lokakuussa. Tälle reissulle Chaplin myös jäi. Hän oli herättänyt elokuvaväen huomion ja varsinkin Mack Sennett, amerikkalaisen elokuvakomedian suurin nimi tuohon aikaan, halusi saada koomikon talliinsa. Kun Chaplinkin oli jo hieman kyllästynyt ainaiseen kiertue-elämään, ei hänelle tuottanut vaikeuksia hyväksyä Sennettin tarjoamaa sopimusta. Tämä tapahtui syyskuussa 1913.

KEYSTONE
Mack Sennettin Keystone-yhtiö oli todellinen komediatehdas. Samaan aikaan oli tekeillä useita elokuvia, joiden lopullisen muodon päätti Sennett itse: hän oli yhtiön kiistaton valtias. Keystonen komediat muistetaan hurjavauhtisina, anarkistisina elokuvina, jotka päättyivät miltei poikkeuksetta villiin takaa-ajoon. Yhtiöllä oli riveissään aikansa parhaat ja suosituimmat koomikot, tunnetuimpina niminä Roscoe "Fatty" Arbuckle sekä Mabel Normand, Sennettin rakastettu.

Chaplin oli aloittaessaan täydellinen noviisi elokuvien teon suhteen ja Sennettin hurjat farssit saivat hänen olonsa epävarmaksi – hän oli itse tottunut huomattavasti rauhallisempaan työskentelytahtiin. Chaplin oppi kuitenkin pian elokuvanteon niksit ja pian Keystoneen liittymisensä jälkeen hän huomasi olevansa kyllin hyvä ohjaamaan omat elokuvansa itse. Sennett antoi hänelle luvan koettaa ohjaamista jo seuraavana keväänä ja tästä eteenpäin – aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – Chaplin toimi näyttelemisen ohessa myös ohjaajana uransa loppuun saakka.

Chaplin, ja varsinkin hänen luomansa kulkurihahmo, nousivat pian valtaisaan suosioon ja oli selvää, ettei Sennett pystynyt pitämään tähteä kauaa riveissään. Loppuvuodesta 1914 Chaplin siirtyi Essanayn leipiin ruhtinaallisella 1250 dollarin viikkopalkalla (Keystonella hän oli tienannut vain 150 dollaria viikossa).

ESSANAY, MUTUAL JA FIRST NATIONAL
Chaplinin ura Essanaylla jäi hieman yli vuoden mittaiseksi, tuona aikana hän teki neljätoista lyhytkomediaa. Helmikuussa 1916 sopimus oli täytetty ja hän pystyi taas katselemaan parempia tarjouksia. Tällä kertaa kuvaan astui Mutual Film Corporation, joka tarjosi hänelle huimat 10 000 dollaria viikossa ja 150 000 dollarin allekirjoitusbonuksen. Mutualin alaisuudessa Chaplin viihtyi reilun vuoden, jonka jälkeen hänen uudeksi työnantajakseen tuli First National yli miljoonan dollarin vuosipalkalla. Kulkurihahmoaan alati kehittelevä koomikko teki First Nationalilla ollessaan kuolemattomimmat lyhytelokuvansa: Koiranelämää (A Dog's Life, 1918), Kivääri olalle vie (Shoulder Arms, 1918), Joutilas luokka (The Idle Class, 1921), Palkkapäivä (Pay Day, 1922) sekä Susi lammasten vaatteissa / Pyhiinvaeltaja (The Pilgrim, 1923). Chaplinin työskentelytahti oli muuttunut niin verkkaiseksi, että tämän sopimuksen täyttäminen vei häneltä miltei kuusi vuotta. Moinen heijastui myös United Artistsin toimintaan, (perustettu vuonna 1919 Chaplinin, Douglas Fairbanksin, Mary Pickfordin ja D. W. Griffithin toimesta), jolle tähti sai tehtyä ensimmäisen elokuvan vasta neljä vuotta yhtiön perustamisen jälkeen.

First Nationalin kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen Chaplin ei enää toiminut minkään elokuvastudion alaisuudessa, vaan hän tuotti ja rahoitti tekemänsä elokuvat itse, levitys hoitui United Artistsin kautta. Kaiken kaikkiaan Chaplin teki seitsemänkymmentä lyhytelokuvaa (Keystone 35, Essanay 14, Mutual 12, First National 9).

PITKÄT ELOKUVAT
Chaplin oli suunnitellut pitkän komedian tekoa jo vuosien ajan, mutta useat eri tahot olivat torjuneet moiset ajatukset kannattamattomina. Kun hän viimein sai valmiiksi Chaplinin pojan (The Kid, 1921), oli se voitto paitsi hänelle itselleen, myös muille koomikoille. Perinteisen mykkäelokuvan standardit (kuusi kelaa kahden sijaan) rikkonut elokuva oli maailmanlaajuinen menestys, joka innoitti muutkin koomikot siirtymään pitkien elokuvien pariin.

Chaplinin seuraava pitkä elokuva, Nainen Pariisissa (A Woman of Paris, 1923) osoittautui hänen uransa suurimmaksi taloudelliseksi katastrofiksi. Tämä sodanjälkeisen maailman yläluokan elämää peilaava teos kirvoitti kyllä kriitikoilta ylistyksiä, mutta suuri yleisö vierasti sitä: he eivät halunneet katsoa Chaplin-elokuvaa, jossa tähti ei itse esiintynyt. Chaplin pettyi elokuvan menestykseen niin pahoin, että veti sen pois markkinoilta ja palautti sen uudelleen nähtäväksi vasta hieman ennen kuolemaansa uudelleenleikattuna. Seuraavat neljä elokuvaa kelpasivat yleisölle huomattavasti paremmin. Kultakuume (The Gold Rush, 1925), Sirkus (Circus, 1928), Kaupungin valot (City Lights, 1931) sekä Nykyaika (Modern Times, 1936) ovat klassikoita kaikki ja monelle varmasti ne rakastetuimmat ja tutuimmat Chaplinin elokuvista.

Ensimmäisen äänielokuvansa Chaplin teki vasta 1940. Kyseessä on varmasti yksi elokuvahistorian uskaliaimmista teoksista: Diktaattori (The Great Dictator, 1940), parodia Hitleristä ja natsismista yleensäkin. Myös tämä elokuva menestyi loistavasti ja yleisesti sitä pidetään yhtenä Chaplinin parhaimmista elokuvista. Tähti itse tosin totesi, ettei olisi voinut koskaan tehdä moista elokuvaa, mikäli olisi tiennyt Hitlerin tekemien julmuuksien todellisen tilan – tuohon aikaan natsien teot eivät olleet lähellekään kaikkien tiedossa.

Siihen Chaplinin menestys Yhdysvalloissa loppuikin. Isyyssyytteet ja poliittinen ajojahti johtivat siihen, että vielä edellisellä vuosikymmenellä palvotun Chaplinin seuraava elokuva, mestarillinen Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux, 1947) epäonnistui lippuluukuilla pahoin. Toki aihetta oli elokuvassakin, joka oli edellisiä huomattavasti synkempi niin aiheeltaan (naistenmurhaaja) kuin toteutukseltaankin. Lisäksi elokuvan lopussa Chaplin uskalsi arvostella sekä sotakoneistoa että uskontoa. Kansa käänsi selkänsä Chaplinille, joka ajettiin lopulta pois maasta seuraavan elokuvansa, Parrasvalot (Limelight, 1952) jälkeen.

Chaplin perheineen asettui Sveitsiin ja syntyi enää kaksi elokuvaa, joita vain harvat tahot pitävät kelvollisina. Kuningas New Yorkissa (A King in New York, 1957) sekä Hongkongin kreivitär (A Countess from Hong Kong, 1967) ovat huonosta maineestaan huolimatta hyviä elokuvia, joskin pienellä hiomisella niistä olisi helposti voinut tehdä timantteja. Vaikka Chaplin ei näiden elokuvien kohdalla aivan täysosumaa saavuttanutkaan, ovat ne kuitenkin aivan kelpo päätös hänen yli viisikymmentä vuotta kestäneelle elokuvauralleen.

Chaplin sai urallaan luonnollisesti useita erilaisia palkintoja – myös kotimaisen Jussi-palkinnon vuonna 1974 parhaana ulkomaisena elokuvantekijänä – mutta Elokuva-akatemia karttoi häntä jostain syystä, sillä yhtäkään hänen elokuvistaan ei palkittu suoranaisella Oscarilla. Diktaattori oli ehdolla parhaan elokuvan palkintoon, mutta hävisi sen Alfred Hitchcockin Rebeccalle (1940). Sirkuksesta hän sai kunniapalkinnon, samoin Parrasvalojen musiikista – kaksikymmentäyksi vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen. Elokuva-akatemia myönsi elämäntyö-Oscarin Chaplinille vuonna 1972, aatelisarvon hän sai vuonna 1975.

CHAPLIN ELOKUVANTEKIJÄNÄ
Suurin huoli Chaplinilla oli koko elokuvauransa ajan, että yleisö ei kenties pidä hänen elokuvastaan ja mikä pahinta, ettei se naura. Kerta toisensa jälkeen hän tunsi epävarmuutta elokuvan menestyksen puolesta, kolmenkymmenen vuoden ajan täysin turhaan. Chaplinin pahin pelko muuttui todeksi vasta Ritarin Siniparran kohdalla ja silloinkin ainoastaan sen vuoksi, että amerikkalaisten häntä kohtaan ajama propaganda oli tehnyt tehtävänsä. Toinen Chaplinia suuresti askarruttanut ongelma oli äänielokuva. Hän itse oli sitä mieltä, ettei äänielokuvalla ollut tulevaisuutta ja vaikka tosiseikat osoittivatkin pian hänen olleen väärässä, ei Chaplin tehnyt äänielokuvaa ennen Diktaattoria. Kulkurin joutsenlauluksi muodostuneessa Nykyajassa kuullaan hänen äänensä, mutta sekin vasta hieman ennen loppua ja silloinkin sanoiltaan epämääräisessä yksinlauluosuudessa. Jos Chaplin olisi saanut päättää, ei ääntä olisi liitetty todennäköisesti koskaan elokuviin.

Elokuvantekijänä Chaplin oli perfektionisti. Hän pyrki aina täydellisyyteen, eikä ollut väliä, kuinka kauan hänen tuli käyttää aikaa tavoitteidensa täyttämiseen tai kuinka paljon se tuli maksamaan. Esimerkkinä voivat toimia seuraavat elokuvat: Chaplinin poika maksoi yli miljoona dollaria ja sitä tuotettiin yli vuosi, kun tuohon aikaan kahden kelan mittaisia komedioita tehtiin viikossa tai korkeintaan kahdessa. Nainen Pariisissa sisältää puolestaan kohtauksen, jossa Adolphe Menjoun ja Edna Purviancen välistä suudelmaa piti kuvata yli sata kertaa, ennen kuin ohjaaja oli tyytyväinen lopputulokseen. Tällaisen periksiantamattomuuden ansiosta Chaplinin elokuvista onkin mahdotonta löytää ala-arvoisia kohtauksia saati näyttelijäsuorituksia.

Toisin kuin muilla tuon ajan koomikoilla, Chaplinilla ei ollut omaa, varsinaisesti gageihin keskittynyttä ryhmää, vaan hän oli pääasiassa itse vastuussa elokuviensa komiikasta. Chaplin kehitteli vitsejä aiemmista elokuvistaan tai jopa teatteriajoiltaan, hioi niitä ja sijoitti sopivaan kohtaan tarinaa: Diktaattorin maapallotanssia hän oli esittänyt jo 20-luvulla ja Parrasvalojen kirppusirkusjakson hän oli suunnitellut vielä aiemmin.

Chaplin oli luonnollisesti suuri näyttelijä ja hänen työtoverinsa ovatkin kertoneet, että hän olisi huoletta pystynyt näyttelemään elokuviensa kaikki roolit itse, mikäli moinen olisi vain ollut teknisesti mahdollista toteuttaa. Tämän lisäksi Chaplin myös käsikirjoitti elokuvansa itse (paitsi Ritari Siniparran, jonka tarinan hän osti Orson Wellesiltä), tuotti, leikkasi sekä sävelsi niihin musiikin. Chaplin oli elokuva-alan monitoimimies sanan täydessä merkityksessä.

ELOKUVISTA
Aina toisinaan saa lukea, kuinka Chaplinin elokuvat teilataan yksiselitteisesti slapstick-komedioksi. Moinen osoittaa katsojan kyvyttömyyttä tarrautua hänen elokuviinsa, sillä mikäli vaivautuu kaivautumaan edes hieman pintaa syvemmälle, huomaa että ne ovat poikkeuksetta hyvin humaaneja kertomuksia pienestä ihmisestä eri tapahtumien ja aikakausien myllerryksissä. Olipa kyseessä sitten suurkaupungin slummit, maailmanlaajuinen lama tai toisen maailmansodan melskeessä astelevan kadunmiehen elämä, Chaplin osasi aina samaistua esittämiinsä hahmoihin ja aikakausiin. Vaikka hänen elokuvissaan olikin suurempia linjoja – yhteiskunnan epäkohdat saivat kyllä osansa – eivät ne kuitenkaan koskaan nousseet ihmistä tärkeämmäksi. Ja vaikka elämä oli kuinka vaikeaa tahansa, löysi Chaplin miltei aina siihen optimismia. Hänen elokuvansa olivat häntä itseään ja ajatukset omiaan – ehkäpä juuri tämän vuoksi Chaplinin ihmisläheiset elokuvat koskettavat yhä. Ranskan elokuva-arkiston perustaja Henri Langlois (1914-1977) on tiivistänyt aikoinaan osuvasti:

"Chaplin kuuluu kansalle, hänen taiteensa lähtee kansasta, kohtaa kansan ja sitä kautta universumin. Juuri sen vuoksi ja sitä kautta Chaplin on kaikista elokuvantekijöistä lähimpänä sitä, mitä elokuva on kerran oleva."

CHAPLININ ELOKUVIEN SAATAVUUS
Nykykatsoja on erittäin onnellisessa asemassa Chaplinin elokuvien suhteen, sillä ainoatakaan niistä ei ole kadonnut. Lyhytelokuvia on julkaistu useissa eri yhteyksissä, mutta suurin osa niistä heikolla kuvanlaadulla varustettuina. Jos Chaplinin lyhytelokuvat kiinnostavat, kannattaa hankkia BFI:n brittijulkaisuja.

Pitkät elokuvat julkaistiin Hongkongin kreivitärtä lukuun ottamatta yhtenä sarjana vuonna 2004. Erinomaisesti restauroiduista julkaisuista vastaa MK2-yhtiö ja niitä on saatavilla ihan kotimaastakin. Sarjaan kuuluu lisäksi dokumentti Chaplinin urasta sekä seitsemän lyhytelokuvaa sisältävä julkaisu. Myös Hongkongin kreivitärkin on sittemmin julkaistu kotimaisin tekstityksin Universalin toimesta.

LÄHTEET: Charles Chaplin: Oma elämäkertani, WSOY, Helsinki 1964.
David Robinson: Chaplin, elämä ja elokuvat, Gummerus, Jyväskylä / Helsinki 1985.
Jean Narboni & kumpp.: Henri Langlois - Kolmesataa vuotta elokuvaa, Love Kirjat, Helsinki 1996.
Peter von Bagh: Elokuvan historia, Otava, Helsinki 1998.

CHARLES CHAPLIN MYKKÄELOKUVASIVUSTOLLA
  • Lyhytelokuvat
  • Kid, The (Chaplinin poika, 1921)
  • Woman of Paris, A (Nainen Pariisista, 1923)
  • Gold Rush, The (Kultakuume, 1925)
  • Circus, The (Sirkus, 1928)
  • City Lights (Kaupungin valot, 1931)
  • Modern Times (Nykyaika, 1936)
  • Elokuvan salattu kieli: Charles Chaplinin Sirkus (1928)


  • © 26.9.2006 Kari Glödstaf