LA COQUILLE ET LE CLERGYMAN
Näkinkenkä ja pappi
Elokuva on ollut alusta alkaen erittäin miesvoittoinen ala, jonka tärkeimmille paikoille naiset ovat päässeet ani harvoin. Naiset ovat kyllä niittäneet menestystä näyttelijöinä, käsikirjoittajina, leikkaajina ja puvustajina, mutta ainoastaan muutamat ovat onnistuneet jättämään puumerkkinsä elokuvan historiaan ohjaajina tai tuottajina. Gaumontille ja Pathélle työskennellyt ohjaaja Alice Guy-Blaché oli uranuurtaja perinteisen elokuvan alueella, kokeellisen elokuvan puolella ensimmäinen merkittävä naispuolinen tekijä oli puolestaan ranskalainen Germaine Dulac, joka ohjaustyön lisäksi saavutti mainetta myös kriitikkona ja teoreetikkona.
Germaine Dulacin (1882-1942) aika elokuvien maailmassa kesti vain hieman yli vuosikymmenen, ensimmäisestä maailmansodasta äänielokuvan tuloon. Dulacin uran hahmottaminen on kuitenkin tänä päivänä erittäin vaikeaa, sillä suurin osa hänen tuotannostaan on kadonnut. Jäljelle ovat oikeastaan jääneet vain kaikkein tärkeimpinä pidetyt teokset, impressionistinen ja feministinen La Souriante Madame Beudet (1923) sekä ensimmäisenä surrealistisena elokuvana pidetty La Coquille et le Clergyman.
La Coquille et le Clergyman on puolituntinen kertomus papista, kenraalista ja nuoresta naisesta. Se alkaa kohtauksella, jossa kenraali saapuu alkemistin työpajaan. Alkemisti paljastuu papiksi, jota kenraali uhmaa ja poistuu paikalta jättäen papin syvän mielenjärkytyksen valtaan. Tilanne jatkuu rippituolissa, johon kenraali on asettunut kuuntelemaan nuoren naisen tunnustusta. Tätä paikalle saapuva pappi ei voi sallia, vaan hänen ja kenraalin välille syntyy käsikähmä.
”Ilmeisen tarkoitukseton, mutta jos tällä on tarkoituksensa, se on epäilemättä pahennusta herättävä.”
Näin elokuvaa kommentoi brittisensuuri, joka kielsi tuoreeltaan Dulacin teoksen esittämisen. La Coquille et le Clergyman sai tympeän vastaanoton myös kotimaassaan, sillä sen käsikirjoittanut Antonin Artaud halveksi Dulacin ratkaisuja ja väitti ohjaajan romuttaneen hänen alkuperäisen ideansa. Ensi-ilta päättyi mellakkaan surrealismin perustajahahmon André Bretonin haukkuessa Dulacia lehmäksi. Seuraavana vuonna valmistunut ja suuren suosion saavuttanut Andalusialainen koira (1929) sysäsi Dulacin teoksen lopullisesti taka-alalle. Vuosikymmenet ovat kuitenkin kohdelleet La Coquille et le Clergymania hellästi, sillä tänä päivänä elokuvaa pidetään varsin suuressa arvossa ja sen näkeminen on jokaisen kokeellisesta elokuvasta kiinnostuneen velvollisuus.
Surrealistisen ja muiden sen kaltaisten teosten arvioiminen ja tulkitseminen on vaikeaa, sillä niitä pystyy käsittelemään monella tapaa, eikä yhtä ainoaa ratkaisua näiden elokuvallisten palapelien kokoamiseen ole. Tämä on samalla myös tietenkin äärimmäisen kiehtovaa, sillä jokainen katselukerta auttaa näkemään tapahtumat erilaisessa, syvemmässä ja voimakkaammassa valossa sekä avaamaan tien keskusteluille ja ajatuksille. Tekniseltä toteutukseltaan Dulacin teos ei tarjoa uutta 20-luvun muihin keskeisiin elokuviin tutustuneelle, mutta tarinaltaan se on mielenkiintoinen kannanotto kirkkoa, sen edustajia ja asenteita vastaan.
La Coquille et le Clergyman esittää kirkon asenteellisena instituutiona, joka ei loputtomasta ja vimmaisesta yrityksestään huolimatta pystykään kontrolloimaan kaikkea maallista. Sen voittamaton vastapeluri on armeija, jolla on voimaa uhmata kirkkoa ja mitätöidä sen opetukset ja päämäärät. Kirkko on yrittänyt kammeta sotajoukot vallasta kerta toisensa jälkeen, mutta epäonnistunut siinä aina. Maallinen oikeus nousee taivaallisen oikeuden yläpuolelle. Myös ihmissielujen pelastamisessa kirkko on epäonnistunut, sillä se ei pysty käsittelemään sukupuoliviettejä ja seksuaalisuutta luonnollisina tarpeina, vaan näkee ne ainoastaan irstailuna. Dulacin mukaan kirkko näkee naisen käärmeenä, jonka viekkaus ja häikäilemättömyys johtaa maailman tuhoon. Ainoa pelastus ja oikea tie on avioliitto, jonka valo auttaa jokaista pimeydessä vaeltavaa löytämään tien kotiin.
Dulac osoittaa teoksessaan myös kuinka kirkko on etääntynyt ja eristäytynyt palvelijoistaan eli kansasta. Se houkuttelee heitä luokseen ja tarraa heihin kerran kiinni, mutta ei halua enää irrottaa otettaan. Vastineeksi kirkko ei kuitenkaan tarjoa opetuslapsilleen sisintään, vaan eristää sen omaan yksinäisyyteensä. Se ei kuitenkaan estä kirkkoa näyttäytymästä humaanina ihmissielun pelastajana ja hoitajana. Tämä peruuttamattomalta vaikuttava ristiriita on instituution suurin munaus, jonka korjaamiseen sillä ei kuitenkaan tunnu olevan sen enempää haluja kuin kykyjäkään.
1920-luvun keskeisimpiin kokeellisiin elokuviin lukeutuva La Coquille et le Clergyman on tutustumisen arvoinen teos. Se ei ole koskaan saavuttanut samanlaista suosiota kuin Andalusialainen koira, mutta väitän Dulacin elokuvan olevan aivan yhtä lailla katsojansa palkitseva tuttavuus kuin Buñuelin ja Dalin tunnettu surrealistinen herkkupala.
Ohjaus: Germaine Dulac
Käsikirjoitus: Antonin Artaud, Germaine Dulac
Kuvaus: Paul Guichard, Paul Parguel
Musiikki: Iris ter Schiphorst
Näyttelijät: Alex Allin (pappi), Genica Athanasiou (nuori nainen), Lucien Bataille (kenraali)