FORSSAN MYKKÄELOKUVAFESTIVAALIT 2012

YHTEENVETO


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Yhtä varmasti kuin tulee syyskuu, ovat edessä myös Forssan Kansainväliset Mykkäelokuvafestivaalit, jotka järjestettiin tänä syksynä jo kolmattatoista kertaa. Liekö taantuma ulottanut sormensa jo elokuvaharrastajienkin lompakoille vai koettiinko saksalainen mykkäelokuva jo lähtökohtaisesti raskaaksi, sillä edellisvuoden kaltaista yleisöryntäystä ei tänä vuonna nähty. Pikemminkin palattiin vanhaan, eli muutama elokuva kerää salin täyteen yleisöä muiden näytösten jäädessä puolilleen.

Saksalaisen elokuvan suurta mestaria F. W. Murnauta juhlivat festivaalit aloitettiin maestron harvemmin esitetyllä Fantomilla (1922). Kaupungin virkamiehenä toimivan, herkän Lorenz Lubotan syöksyä rikoksen poluille seurasi vain kourallinen yleisöä. Paitsi hieno elokuva, myös säestäjäryhmä Wild Heartin musisointi oli erinomaista. Soittajat eivät missään vaiheessa eksyneet harhapoluille, vaan pitivät palettinsa takuuvarmasti koossa ja antoivat tilaa tärkeimmälle, eli elokuvalle itselleen. Wild Heart säesti myös sunnuntain lastennäytöksen Prinssi Ahmedin seikkailut (1926).

Perjantain menestyselokuva oli Karl Grunen tummasävyinen Die Strasse (1923). Aivan liian vähälle huomiolle jääneestä elokuvahelmestä ei ole minkäänlaista virallista julkaisua, minkä moni varmasti tiesikin ja saapui jo siksi ihailemaan kertomusta elämän nautintoihin heittäytyvästä pikkuporvarista. Carl Mayerin opastuksella luotu elokuva oli hieno osoitus saksalaisen elokuvakerronnan korkeasta laadusta, sillä ainoastaan muutamalla välitekstillä höystettyä Die Strassea oli todella helppo seurata. Ilta päättyi F. W. Murnaun mestariteokseen Viimeinen mies (1924), jossa kuvallinen kerronta oli viety vielä huikeammalle tasolle: ainoastaan yksi virallinen väliteksti tarvittiin tukemaan iäkkään ovimiehen nöyryytyksestä kertovaa tarinaa.

Lauantain komediapaikalle sijoitettu Nukke (1919) esitteli festivaaliyleisölle Ernst Lubitschin, farssien suuren mestarin, jonka avioliittohupailuja oli tullut seuraamaan puolisen salillista katsojia. Molièren näytelmään perustuva Tartuffe (1925) sekä sitä seuranneet Hintertreppe (1921) ja Otto Kylmälän lyhytelokuva The Force That Through The Green Fire Fuels The Flower (2011) eivät houkutelleet salia vielä täyteen, mutta näiden jälkeen rävähti oikein kunnolla. Vastikään Sight&Sound –elokuvalehden kriitikkoäänestyksessä maailman viidenneksi parhaaksi elokuvaksi äänestetty Auringonnousu (1927) veti salin niin täyteen yleisöä, että allekirjoittanutkin katsoi parhaaksi luovuttaa paikkansa jollekin muulle katsojalle. Lähes yhtä paljon yleisöä oli myös festivaalien perinteisellä päätöselokuvalla, joka oli tänä vuonna Lubitschin viimeinen historiallinen suurelokuva, vastikään restauroitu Faaraon vaimo (1922).

Tekstityskoneen satunnaisista ongelmista huolimatta festivaalit olivat erittäin onnistuneet. Säestäjistä haluaisin nostaa em. Wild Heartin lisäksi esille Janne Stormin, joka ensikertalaisen statuksesta huolimatta suoriutui synkän Hintertreppen säestyksestä mallikelpoisesti, aina varman Hillel Tokazierin, jolle annettiin tänä vuonna aiempaa dramaattisempi elokuva säestettäväksi (Die Strasse) sekä Jarmo Saaren, jonka säestys antoi Viimeiselle miehelle aivan uusia syvyyksiä. Näissä tunnelmissa on hyvä jatkaa eteenpäin ensi vuoteen ja uusiin elokuviin.



© 3.9.2012 Kari Glödstaf