Olen ollut aktiivisesti mukana tekemässä Forssan Mykkäelokuvafestivaaleja vuodesta 2008, enkä ole vielä yhdenkään festivaalin jälkeen ollut yhtä helpottunut ja iloinen kuin tänä syksynä. Vielä kolme viikkoa ennen festivaalien alkua koko tapahtuman yllä leijui epävarmuus järjestämisestä ja kun lupa järjestämiseen lopulta saatiin, olimme tilanteessa, jossa markkinointi oli hoidettava lähestulkoon somekirjoittelun ja puskaradion kautta. Siksi emme lähteneet miettimään sen enempää yleisötavoitteita kuin valtakunnallista näkyvyyttäkään, koska tärkeintä oli saada festivaali järjestettyä. Oman osansa etukäteisongelmista aiheuttivat kopioiden saatavuusvaikeudet, mutta lopulta nekin saatiin selätettyä.
Kaikki lähti onneksemme menemään oikeaan suuntaan heti perjantain avajaisnäytöksestä alkaen. Jonathan Hutchingsin ja Claude Bouillinin säestämä Georges Mélièsin (L’affaire Dreyfus, 1908) ja Louis Dellucin (Fièvre, 1921) kaksoisnäytös toimi hyvänä lämmittelynä Julien Duvivierin Porkkanapäälle (Poil de carotte, 1925), jota monet pitivät jopa festivaalien parhaana elokuvana. Musiikista vastanneen Minni Ilmosen orkesterin jälkeen lauteille istui pianistivirtuoosi Tuomo Sorri, jonka hienoja sävelkulkuja saatiin ihailla Leoncé Perret’n komeassa draamassa Pariisin lapsi (L’enfant de Paris, 1914).
Tekniikkaongelmat sävyttivät lauantaiaamun amatöörinäytöstä Speak It Up! (2020), mutta onneksi niin ohjaaja Miska Tuononen kuin festivaaliyleisökin osasi suhtautua tilanteeseen huumorilla. Elokuvastaan ja mykkäelokuvainnostuksestaan auliisti jutustellut Tuononen kertoi suhtautuvansa mykkäelokuviin niiden vaatimalla arvokkuudella, eikä sulkenut pois mahdollisuutta palata formaatin pariin vielä uudelleen. Ilmaisnäytöksen jälkeen estradi luovutettiin mykkäelokuvien historiasta luennoineelle Montpellierin yliopiston emeritusprofessori Marc Vernet’lle.
Seuraavaksi taitojaan esittelivät kauhukakara Léontine, melodraaman mestari Alice Guy ja varhaisen elokuvakomiikan kruunaamaton kuningas Max Linder. Lauantaiaamun näytös on yleensä antanut suuntaviivat koko loppupäiväksi, eikä tämä vuosi ollut poikkeus. Yleisö oli tullut paikalle jäädäkseen ja niinpä jokainen lauantain esitys oli lähestulkoon loppuunmyyty. Ilta päättyi Jean Renoirin Nanan (1926) uuteen, puolisen tuntia aiempaa versiota pidempään restaurointiin. Renoirin mykän kauden pääteos ei ole koskaan näyttänyt yhtä hienolta kuin nyt.
Sunnuntaiaamuna takki tuntui jo vähän tyhjältä, olihan edellisen päivän rupeama venynyt lähes 14 tunnin mittaiseksi. Väsymys karisi kuitenkin silmistä ja kivistys lihaksista Joonas Wideniuksen orkesterin säestämän Maailman murjoman (Crainquebille, 1922) myötä. Festivaalin päätöselokuvaksi valittu Yhteiskunnan kurjia (Les Misérables, 1913) oli itselleni Nanan lisäksi koko tapahtuman kohokohta, eikä vähiten Kari Mäkirannan orkesterin vähäeleisen ja erittäin tyylitietoisen säestyksen ansiosta.
SÄESTÄJÄT JA ELOKUVAT
Jonathan Hutchings & Claude Bouillin: Georges Méliès: Dreyfusin oikeudenkäynti (L’affaire Dreyfus, 1898) + Louis Delluc: Fièvre (1921)
Minni Ilmosen orkesteri: Julien Duvivier: Porkkanapää (Poil de carotte, 1925)
Tuomo Sorri: Leoncé Perret: Pariisin lapsi (L’enfant de Paris, 1913)
Hillel Tokazier: Romeo Bosetti: Léontine enfant terrible (1911) + Alice Guy: Falling Leaves (1912) + Max Linder: Kolme muskettisolttua (The Three Must-Get-Theres, 1922)
Yrjänä Sauros & Pekka Toivonen: Jean Epstein: Finis terrae (1929)
Sanna Mansikkaniemen orkesteri: André Antoine: La terre (1921)
Trio Mutual: René Clair: Kaksi sydäntä (Les Deux Timides, 1928)
Sanna Pietiäisen orkesteri: Jean Renoir: Nana (1926)
Joonas Wideniuksen orkesteri: Jacques Feyder: Maailman murjoma (Crainquebille, 1922)
Kari Mäkirannan orkesteri: Yhteiskunnan kurjia (Les Misérables, 1913)
Miska Tuononen: Speak It Up! (2020)