Mykkäelokuvafestivaalit ovat lähestulkoon poikkeuksetta tiettyjen maiden hallintaa, minkä seurauksena monet muut maat jäävät lähes täysin ilman esilläoloaikaa. Niinpä me päätimme nimetä Forssan 24. Mykkäelokuvafestivaalien teemaksi ”Tuntematon Eurooppa” ja tuoda mykkäelokuvan ystävien ihasteltavaksi nimikkeitä, joita ei ole mahdollisuutta juuri muualla nähdä. Ristiin rastiin Euroopan elokuvakarttaa kiertämällä olemme koonneet ohjelmiston, joka sisältää paitsi klassikoita, myös todellisia harvinaisuuksia.
Festivaalien vieraaksi olemme pyytäneet Viron elokuva-arkiston johtajan Eva Näripean. Eva alustaa kaikki festivaalilla nähtävät virolaiset elokuvat ja pitää lisäksi lauantaiaamuna puolen tunnin mittaisen esitelmän virolaisen mykkäelokuvan eri vaiheista. Esitelmä on ilmainen, lippujen oston näytöksiin voi tehdä joko festivaaliteltalta tai tapahtuman kotisivuilta.
Festivaalien ohjelmistoon kuuluu myös kaksi lyhytelokuvaa. Perjantai-iltana ennen Os faroleirosia esitetään Miska Tuonosen You Look Like a Thought From the Past, lauantai-iltapäivällä ennen Sylvesteriä on vuorossa Jimi Roslingin Flux.
ELOKUVAT PÄHKINÄNKUORESSA
E. A. Dupont: Varietee (Varieté, 1925)
Ewald André Dupontin maailmanmaineeseen singonnut elokuva kertoo sirkustaiteilijasta, joka hylkää vaimonsa nuoren ja kauniin naisen vuoksi. Uusi rakastettu pettää ennen pitkää sirkustaiteilijan, joka sortuu hirveyksiin ja joutuu vankilaan. Pitkänä takaumana kerrottu tarina sekoittaa ekspressionistisen näyttelemistyylin ja uudemman ilmaisun taidokkaasti toisiinsa. Karl Freundin ja Carl Hoffmannin kamera on yhtä lailla kotonaan takahuoneissa, huvipuistoissa, yökerhoissa kuin trapetseillakin. Objektiiviset otokset kuolemaa uhmaavista trapetsitaiteilijoista ovat syystäkin kuuluisia ja tekevät vaikutuksen myös nykykatsojaan. ESITYKSET MAANANTAINA JA KESKIVIIKKONA.
Carl Th. Dreyer: Jeanne d’Arcin kärsimys (La passion de Jeanne d’Arc, 1928)
Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin kenties kuuluisin elokuva kuvaa katolisen kirkon pyhimykseksi nostetun Jeanne d’Arcin viimeistä oikeudenkäyntipäivää 30.5.1431. Monista muista historiallisista suurelokuvista poiketen se ei romantisoi kohdettaan, eikä muokkaa henkilöhahmoja mieleisikseen. Uskossaan horjumaton Jeanne kestää kuulustelijoiden ristitulen olematta kuitenkaan mikään yli-ihminen – hetkellinen romahdus tunnustuksineen on vain osoitus Jeannen inhimillisyydestä ja uskon voimasta. Pääosaa esittävän Renée Maria Falconettin kasvot ovat sittemmin muodostuneet lähtemättömäksi osaksi elokuvan historiaa. ESITYKSET TIISTAINA JA TORSTAINA.
Guido Brignone: Maciste vuoriston sankari (Il gigante delle Dolomiti, 1927)
Häikäilemättömiä roistoja, vietteleviä kaunottaria ja salaisia asiakirjoja – pieni vuoristokylä on yhtäkkiä teollisuusvakoilun keskipisteenä. Roistojen epäonneksi kylässä asuu myös pahantekijöitä vihaava vuoristo-opas Maciste, jota tarvitaan laittamaan ilkimykset kuriin. Aiemmin Italian armeijaa Alpeilla avustanut Maciste ottaa nyt haltuunsa Dolomiitit, eikä yhtään hassummin, vaikka vuonna 1914 Cabiriassa uransa aloittanut Bartolomeo Pagano alkaakin olla turhan vanha rooliinsa. Pagano teki tämän jälkeen vielä yhden esiintymisen voimamiehen roolissa, Baldassare Negronin ohjaama Viimeiset tsaarit valmistui vuonna 1928.
Vladimir Gajdarov: Kire lained (1930)
Toimintaa, yllättäviä juonenkäänteitä, kavalia roistoja, herrasmiehiä ja kaunottaria – virolais-saksalaisena yhteistyönä valmistunut Kire lained syöksyy suoraan ajankohtaiseen aiheeseen, rikollisten hallitseman alkoholin salakuljetuksen maailmaan. Ohjaajana ja päätähtenä esiintyvä Gaidarov teki mykkäkaudella monia merkittäviä rooleja Venäjällä, Saksassa ja Ranskassa, mutta jätti valkokankaat pian äänielokuvan jälkeen. Kire lained jäi hänen ainoaksi ohjaustyökseen. Elokuvan restaurointi on vain muutaman viikon takaa.
Mauricio Mariaud: Os faroleiros (1922)
Mauritz Stillerin Aarne-herran rahojen (1919) jalanjäljissä kulkeva intohimodraama, jossa nuori majakanvartija Antonio surmaa äkkipikaistuksissaan orpotyttö Rosan saatuaan tältä rukkaset. Tytön setä ja Antonion työtoveri arvaa surmatyön tekijän, ja lopulta epäilykset johtavat välienselvittelyyn syrjäisellä majakkasaarella. Hitaasti käynnistyvä, lähes kauhuelokuvamaiseen kliimaksiin kohoava elokuva lähentelee Jean Gremillonin Gardiens de pharen (1929) loistokkuutta. Pitkään kadoksissa olleen elokuvan kopio löydettiin vuonna 1993.
Jevgeni Slavinskij: Laenatud naene (1913)
Vanhimman virolaisen näytelmäelokuvan taustalla lienee sama saksalainen näytelmä kuin Teuvo Puron ja Erkki Karun elokuvissa Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (1921) ja Runoilija muuttaa (1927). Kertomus rikasta setäänsä olemattomilla ydinperhekuvioilla huijaavasta nuorukaisesta ja hänen kadulta houkuttelemansa vieraan naisen viettelyvoimasta on ilottelevasti ja railakkaan lennokkaasti kerrottu. Aikansa suositut teatterinäyttelijät ovat loistavia rooleissaan ja ulkokuvat talvisesta Tallinnasta tuovat sopivasti väriä kokonaisuuteen. Laenatud naene kestää erinomaisesti vertailun muihin aikalaisfarsseihin. Elokuvahistorioitsija Peter Bagrov löysi elokuvan kopion vuonna 2014.
Teuvo Puro: Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa (1921)
Vanhaan saksalaiseen näytelmään perustuva Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa on Teuvo Puron kahdeksasta säilyneestä ohjaustyöstä kenties unohdetuin. Lennokas komedia kertoo riehakasta elämää viettävästä, setänsä rahoilla elävästä ylioppilaasta, jonka vilunkipeliin tulee äkkiloppu sedän saapuessa sukulaispojan luo katsomaan, ovatko asiat juuri sillä tolalla kuin hänen on annettu ymmärtää. Erkki Karun käsikirjoittama tarina vie katsojan ulos tunkkaisista studiotiloista suoraan Helsingin kaduille ja terasseille ja esittelee koko joukon vastikään Oy Suomen Filmikuvaamosta Suomi-Filmiksi muuttaneen yhtiön varhaisvuosien keskeisimpiä tekijöitä. Sanailu on kautta linjan näppärää ja lopussa petkuttaja saa kuin saakin ansionsa mukaan.
Lupu Pick: Sylvester. Tragödie einer Nacht (1924)
Lupu Pickin ja Carl Mayerin kamarielokuvatrilogian toinen osa alkaa Baabelin tornin sanoilla ja päättyy kuun valaisemalle merelle. Väliin mahtuu traaginen kertomus iäkkään äidin ja itsekkään vaimon väliin pusertuneesta kahvilanpitäjästä, joka ei näe onnettomassa tilanteessaan kuin yhden, peruuttamattoman ulospääsytien. Yhteiskunnan jyrkkä kahtiajakautuminen on esitetty yksinkertaisen tyylikkäästi sijoittamalla ihmiset saman kadun eri puolilla sijaitseviin, toisistaan täysin poikkeaviin ravintoloihin: toinen on halpa juottola, toinen ylellinen yökerho. Elämän realiteetit esitetään silti kiihkottomasti, mikä korostaa elokuvan vaikuttavuutta entisestään. Elokuvan restaurointi on vuodelta 2020.
Johannes Loop: Jüri Rumm (1929)
Kirjailijoita ja teatterintekijöitä innoittaneen kartanorosvon tarina mukailee Robin Hoodin teemoja. Kun äveriästä kartanonomistajaa palveleva päähenkilö ruoskitaan mitättömän ruokavarkauden jälkeen, hän päättää karata ja nousta kapinaan sekä isäntäänsä, että tämän edustamaa yhteiskuntaluokkaa vastaan. Ripeästi kulkeva elokuva sekoittaa onnistuneesti toimintaa, romantiikkaa ja komiikkaa. Pitkään unohdettuna olleen elokuvan uusi tuleminen tapahtui vuonna 2023 tehdyn uuden restauroinnin myötä.
Ryszard Ordynski: Janko Muzykant (1930)
Puolalaisen mykkäelokuvan tuntematon mestariteos, kertomus nuoresta maalaispojasta Jankosta, jonka sielun ja sydämen täyttää ainoastaan musiikki. Tie menestykseen on pitkä ja kivinen, eivätkä parhaimmatkaan välttämättä pysty kulkemaan sitä loppuun, mutta niin kauan kuin on unelmia, on myös elämää. Impressionistinen ulosanti kasvaa täyteen suuruuteensa maalailevissa maaseutujaksoissa, jotka edustavat mykän elokuvan huippua. Le Giornate del Cinema Muto -festivaalin vuoden 2016 ohjelmiston ehdottomia helmiä on nyt nähtävissä tiettävästi ensimmäistä kertaa Suomessa.
Édouard-Émile Violet: Sirkuskreivi (Max, der Zirkuskönig, 1924)
Itsemurhaan vaimonsa kanssa syksyllä 1925 ajautuneen Max Linderin viimeinen elokuva valmistui Itävallassa, vastikään perustetun Vita-Filmin suojissa. Se kertoo asiansa sotkevasta aatelisnuorukaisesta, joka ihastuu kauniiseen trapetsitaiteilijaan ja pestautuu sirkukseen saadakseen tämän itselleen. Vaikka juoni ei olekaan käänteiltään poikkeava, onnistuu Linder ottamaan yksinkertaisistakin kohtauksista ilon irti. Parhaimmillaan hän on yrittäessään löytää sopivaa numeroa sirkusesitykseensä: kun mikään ei tunnu luonnistuvan, on keksittävä aiempaa hullumpia ideoita. Elokuva huipentuu kohtaukseen leijonanhäkissä, jonka Linder tahtoi toteuttaa itse ilman sijaisnäyttelijää tai turvallisuuden takaavia lasiseiniä.
Enrico Guazzoni: Quo Vadis? (1913)
Keisari Neron hirmuvallan ajan kuvaus tehtiin suurella rahalla ja osaavimmalla ryhmällä ja lopputuloksena oli näyttävää elokuvaa, jota ihailtiin estoitta molemmin puolin Atlanttia. Sotilas Viniciuksen ja Lygia-neidon romanssi toimii elokuvan runkona, mutta jää pian taustalle katsojan huomion kiinnittyessä muihin tapahtumiin: gladiaattoritaisteluihin, kristittyjen uhraamiseen, suuriin kilpa-ajoihin ja Rooman paloon. Tuotantopuolta kelpaa ihailla vieläkin. Tarina on sittemmin filmattu lukuisia kertoja uudelleen, näistä versioista tunnetuin on Charles Laughtonin Nero-tulkinta vuodelta 1951.