Germinal

TAISTELUUN PAREMMAN ELÄMÄN PUOLESTA!

Emile Zolan klassikkoromaani Germinal Albert Capellanin käsittelyssä


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

2000-luku on ollut mykkäelokuville ennennäkemätöntä menestysaikaa. Arkistot ovat toden teolla auenneet, uusia restaurointeja tehdään vuosittain, historian kirjoihin hautautuneita tekijöitä nostetaan intohimoisten tutkijoiden ansiosta takaisin parrasvaloihin ja kotiformaattijulkaisuiden myötä sadat elleivät jopa tuhannet tuntemattomat nimikkeet ovat päätyneet harrastajien ulottuville.

Yksi tämän vuosituhannen voittajista on ranskalainen Albert Capellani (1874–1931), jonka ura kesti vuodesta 1905 vuoteen 1922, mutta joka on aikalaismaineestaan huolimatta päässyt unohtumaan nykyisiltä sukupolvilta. Tilannetta on korjannut viime vuosina erityisesti Italian Bolognassa järjestettävä Il Cinema Ritrovato -festivaali, mutta myös useat dvd-julkaisut ja ranskalaisen Christine Leteaux’n kirjoittama elämäkerta ovat valottaneet Capellanin uraa ja elämää. Kun vielä jonain päivänä saisimme kunnollisen mahdollisuuden tutustua Capellanin amerikkalaiseen uraan (1914–1922) yhtä kattavasti kuin Ranskan vuosiin, olisi elokuvaharrastajan ilo ylimmillään.

Pankkivirkailijana ja teatterin näyttämömestarina ennen vuonna 1905 alkanutta elokuvauraansa työskennellyt Capellani nousi ranskalaisen elokuvan etujoukkoon viimeistään Victor Hugon kaunokirjallisuuden merkkiteoksen Kurjat (Les Misérables, ilm. 1862, suom. 1908) filmatisoinnin myötä. Vuoden 1912 aikana kuvattu ja seuraavan vuoden tammikuussa ensi-iltansa saanut elokuvaversio oli valtaisa yleisö- ja arvostelumenestys, joka ruokki kunnianhimoisen Capellanin menestyksennälkää entisestään. Pian Kurjien jälkeen hän tarttui toiseen suurprojektiin, Émile Zolan kivihiilenkaivajista ja heidän lakkotaistelustaan kertovaan romaaniin Germinal (”Kivihiilenkaivajat”, ilm. 1885, suom. 1915).

Germinal                  Germinal

ISKE, ISKE SEINÄÄN VUOREN...
Zolan romaani kertoo kaivoskylään saapuvasta nuorukaisesta Etienne Lautierista. Työn saanti on vaikeaa, mutta lopulta Etienneä onnistaa ja hän saa paikan kivihiilen louhijana. Ensimmäinen työpäivä on imeä nuorukaisesta mehut, mutta siitä huolimatta hän päättää jäädä kaivostyöläiseksi. Tyytyväisyyttä kestää tosin vain hetken, sillä työläisten kurjat työskentelyolosuhteet ja työnantajan alati kiristyvät vaatimukset saavat hänet suunnittelemaan kapinaa. Etienne saa muitakin työntekijöitä puolelleen ja ennen pitkää mainarit menevät lakkoon.

Hiilikaivosyhtiö laittaa kovan kovaa vastaan eikä suostu työläisten vaatimuksiin. Hiilikaivokset pysyvät viikkokaupalla kiinni, mikä ajaa kaivajat perheineen yhä pahempaan ahdinkoon. Kun neuvottelut yhtiön edustajien kanssa kerta toisensa jälkeen kariutuvat, lähtee väkijoukko lopulta liikkeelle mielessään kaivosten tuhoaminen. Etienne kulkee vielä tässä vaiheessa joukkojensa eturintamassa, mutta ymmärtää varsin pian luoneensa hirviön, jonka pysäyttäminen on mahdotonta.

”Naiset kävivät kiinni erääseen työntäjättäreen ja antoivat hänelle selkäsaunan, hänen housunsa repesivät ja sääret paljastuivat hohottavien miesten katseltaviksi. Apupojat saivat korvapuusteja, hiilenkaivajat pelastuivat pakenemalla, sinisinä ja keltaisina lyönneistä ja nenät verta vuotavina. Ja tässä yltyvässä raakuudessa ja julmuudessa, tässä mielettömässä kostonhalussa, joka hämmensi kaikkien järjen, huudettiin jatkuvasti kurkut käheinä kuolemaa pettureille. Ajatus huonosti palkatusta työstä ja vatsassa kiljuva nälkä kiihdytti mieliä yhä suurempaan raivoon.” (Emile Zola)

Paikalle hälytetyt santarmit saavat tuhoamisen loppumaan, mutta vallankumouksen liekki jää kytemään. Etienne piiloutuu jälkipyykin pesun ajaksi, mutta palaa kaivoskylään pahimman kohun laannuttua. Vastassa hänellä on todellinen epätoivo ja köyhyys: kaksi kuukautta kestänyt lakko on ajanut kaivostyöläisten perheet umpikujaan ja lähelle nälkäkuolemaa. Siitä huolimatta hän suunnittelee edelleen vallankumousta, mutta nyt hän toivoo saavansa armeijan puolelleen. Sen avulla valtaapitävät saataisiin kammettua valtaistuimiltaan.

Kylässä Etienne kohtaa verivihollisensa Chaval’n. Etienne pieksää tämän henkihieveriin ja ajaa tiehensä. Pian Etienne ja lakkolaiset ottavat yhteen santarmien kanssa: työläisten kivisade päättyy yhteislaukaukseen sotilaiden puolelta. Monet menettävät henkensä, mutta tapahtuneen myötä lakkoilu viimeinkin loppuu.

Etiennestä tulee kaivoskylän vihatuin mies. Hän päättää lopulta pyytää mahdollisuutta palata töihin ja se hänelle myös suodaan. Palatessaan kaivokseen hän on tietämätön ystävänsä Suvarin tekemästä sabotaasista, joka johtaa kaivoksen sortumiseen. Etienne, Chaval sekä heidän molempien haluama kaivostyttö Catherine pelastautuvat pieneen luolaan, jossa Etienne tappaa Chavalin halkaisemalla tämän kallon. Catherine kuolee Etiennen käsivarsille tämän selvitessä pelastajien ansiosta kaivoksesta elossa. Toivuttuaan vammoistaan Etienne lähtee kulkemaan kohti Pariisia haaveenaan poliitikon ura.

Germinal                  Germinal

ÉMILE ZOLA VARHAISELLA VALKOKANKAALLA
Émile Zola kuoli häkämyrkytykseen vuonna 1902, eikä hän ehtinyt koskaan nähdä teoksiaan valkokankaalla. Muutamaa vuotta myöhemmin tilanne olisi ollut toinen, sillä Zolan tekstit olivat suosittuja elokuva-aiheita aivan taiteenalan ensimmäisistä vuosista alkaen. Varsinkin alkoholismista kertova Ansa (ilm. 1878, suom. 1903) ja Germinal innoittivat varhaisia elokuvantekijöitä niin Ranskassa kuin Tanskassakin. Erityisen kiinnostunut Zolasta oli Pathé-yhtiön Ferdinand Zecca, joka käsitteli molempia romaaneja kahdesti. Germinalin ensimmäinen versio, vuonna 1905 valmistunut Au pays noir on viidestä osasta koostuva kuriositeetti, kun taas seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut Au pays de ténebrès on jo kokonaisen kelan mittainen ja kaikin puolin edeltäjäänsä kehittyneempi teos – olkoonkin, että kaivosjaksojen primitiivinen realismi on kaukana Zolan kertomista kauhukuvista. Tällä kertaa tuotantopuoleen panostettiin aiempaa enemmän, lavasteiden ja kameratyöskentelyn ollessa aikakautens a huippua. Lopputulos on kaikin puolin vaikuttava.

Myös Capellani oli tapaillut Zolan tekstejä aiemmin. Vuonna 1908 valmistunut Ansa (L’Assommoir) oli yli puolen tunnin kestossaan kunnianhimoinen ja tinkimätön näkemys alkoholin vaaroista. Zeccan realismihakuisuuden jalanjäljissä kulkenut Capellani osoittaa teoksellaan osanneensa jo tuolloin kuvittaa Zolan kuvaaman kurjalistomaailman ilman ylilyöntejä.

Germinal oli kuitenkin paljon enemmän kuin pienimuotoinen ja pieneen tilaan supistettu Ansa. Jos Kurjat oli antanut Capellanille viitteitä suurelokuvan tekemisestä, olivat panokset Germinalin kohdalla vielä tavallista korkeammat. Christine Leteux’n mukaan ”Capellani oli nyt vieläkin haastavamman tehtävän edessä, sillä nyt hänen oli pystyttävä tekemään elokuva, jonka yhtenäinen intensiteetti kestäisi koko tarinan ajan”. Eikä tälläkään kertaa ollut kyse mistään mitättömyydestä, vaan suuria joukkokohtauksia sisältävästä yhteiskunnallisesta draamasta, jonka sisältö oli todennäköisesti tuttu jokaiselle kirjallisuudesta vähänkään kiinnostuneelle ranskalaiselle.

Germinal                  Germinal

SUPISTETTU ELOKUVAVERSIO
Käsikirjoituksesta vastannut Capellani ymmärsi jo hyvissä ajoin, että Zolan romaanin filmatisointi sellaisenaan oli mahdoton tehtävä ja aivan kuten Kurjien käsikirjoitusta työstäessään, hän päätti seurata romaanin päälinjoja ja karsia siitä mahdollisimman paljon rönsyileviä osia pois. Tämän seurauksena elokuvaversio supistui huomattavasti, mutta vastavuoroisesti se oli riittävän helppotajuinen myös aikalaisille ja Germinalista sukeutuikin niin yleisö- kuin arvostelumenestys, jota ihailtiin Kurjien tavoin myös Yhdysvalloissa. Eikä elokuvan taika ole laantunut vieläkään, vaan sitä pidetään yleisesti Capellanin suurimpana teoksena. Christine Leteux’n mukaan Germinal on elokuva, jota voi huoletta esittää myös sellaiselle katsojalle, joka ei ole mykkäelokuvien ylin ystävä.

Katsojan huomio kiinnittyy välittömästi elokuvan päähenkilöön. Sen enempää Henri Kraussin tulkitsema Etienne Lautier kuin Jacquinet’n Chavalkaan eivät ole nuorukaisia, vaan täysi-ikäisiä miehiä. Heistä etenkin Krauss on kaukana Zolan kuvaamasta nuorukaisesta. Tällä ei kuitenkaan ole varsinaisesti merkitystä ja vaikka en Zolan ratkaisuja halua sen enempää kritisoida, on omasta mielestäni hieman enemmän elämää nähneen henkilön toimiminen lakkoagitaattorina uskottavampaa kuin hädin tuskin miehen ikään ehtineen nuorukaisen.

Capellani on riisunut elokuvastaan monia lukijalle tuttuja hahmoja. Poissa ovat röyhkeä ja irstaileva, nuoria tyttöjä velkojen vastapainoksi himoitseva kauppias Maigrat, vapaata rakkautta jakava Mouquette, pahanilkinen Jeanlin, Etiennen vastakohta Rasseneur, sosialismin puolestapuhuja Pluchart sekä surullisen kohtalon kaivoskuilussa kokeva Taisto-hevonen, joka mielletään kaivostyöntekijän vertauskuvaksi: kaivokseen heti syntymänsä jälkeen päätyväksi ja sinne myös kuolevaksi kuormajuhdaksi.

Perusrungon karsiminen on kaikin puolin onnistunut ratkaisu, vaikka kaiken kertoviin elokuviin tottunut nykykatsoja voi olla toista mieltä. Runsas henkilögalleria olisi helposti johtanut sekasotkuun – muistettakoon, ettei ranskalaisessa mykkäelokuvassa käytetty tuohon aikaan juuri lähikuvia – ja yhteiskunnallisten painotusten mukaantulo olisi lisännyt ainakin välitekstien määrää, jos ei koko elokuvan kestoakin. Nyt molemmat pysyvät hyvin kurissa, eikä Germinalista muodostu liian raskasta seurattavaa.

Germinal                  Germinal

Siinä missä Zola tunkeutui hahmojensa psykologiaan ja ravisteli näitä puolelta toiselle, antaa Capellani heidän kulkea vaistojensa varassa ja taistella niiden avulla jokapäiväisestä olemassaolostaan. Hän ei myöskään aseta Etiennen suuhun Zolan jakamaa vallankumouslyriikkaa, vaan jättää kapinan paikalliselle tasolle. Nyt ei haaveilla porvariston täydellisestä kukistumisesta eikä uudesta vallanjaosta, vaan nyt halutaan saada leipää työläisille ja perheille. Etienne ei myöskään haaveile puhujan urasta saati unelmoi edustavansa kansaa hallituksessa, vaan hänen tarkoituksenaan on yksinkertaisesti puolustaa omia ja ystäviensä oikeuksia. Etiennen rehellisyys ja reiluus nähdään jo elokuvaan sijoitetussa prologissa, jossa hän saa lopputilin lyötyään ylimielisesti käyttäytyvää työnjohtajaa ja maksaessaan häädöllä uhatun työtoverinsa rästiin jääneet vuokrat. Capellanin kynästä syntynyt Etienne Lautier on kaukana romaanin nuorukaisesta.

”Tästä sai hänen turhamaisuutensa erikoista tyydytystä; hän suorastaan humaltui kansansuosiosta. Että hän, vähäpätöinen nuorukainen, joka vielä äsken oli ollut vain tavallinen aputyöläinen, saisi olla toisten johdossa ja käskeä heitä, se täytti hänet ylpeydellä ja antoi lisää kantavuutta hänen haaveelleen lähestyvästä vallankumouksesta, jossa hänellä olisi oma osansa.” (Emile Zola)

Zola oli tehnyt taustatyötä vierailemalla todellisilla kaivostyömailla. Capellani puolestaan kuvasi suurimman osan studiossa, mutta ei hänkään kaihtanut oikeassa maailmassa kuvaamista: kuvauspäiväkirjat todistavat, että työryhmä vietti osan ajasta Pohjois-Ranskan kaivosalueella Auchelissa. Siellä kuvatusta materiaalista elokuvaan on päätynyt ainakin katujaksojuhla, jossa mukaan pyydetyt paikalliset statistit paljastavat tottumattomuutensa elokuvakameraan tuijottamalla sitä paikoin hyvinkin avoimesti. Autenttisen materiaalin lisäksi tekijät saivat ensi käden tietoa kaivosmaailmasta päästessään vierailemaan paikallisiin kivihiililouhimoihin, joiden maailma siirtyi valokuvien ja lavastajien tekemien piirrosten perusteella onnistuneesti valkokankaalle.

Capellanin elokuvaversion ainoana merkittävänä kauneusvirheenä pidän venäläislähtöisen Souvarinen hahmoa. Väkivaltaan taipuvainen Souvarine muuttuu Capellanin käsittelyssä kuvan etualalla hiiviskeleväksi, pahaenteisesti virnisteleväksi ja savuketta alati polttelevaksi sekasorron enkeliksi, jonka pahat aikeet on todettavissa heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen. Tämä olisi vielä hyväksyttävissä, mutta lopulta hänen kohtalonsa tuntuu turhan yleisöä kosiskelevalta. Kenties Capellanilla on ollut halu rankaista pahantekijää tai sitten hän ei ole halunnut jättää yleisöä epätietoisuuden varaan antamalla Souvarinelle Zolan tarjoamaa tulevaisuutta osakseen – mene ja tiedä, ei minusta alkuperäisessä, Souvarinen vapaalle jalalle jättävässä vaihtoehdossakaan mitään moitittavaa ole.

Romaaniversio päättyy työläisten tappioon, jonka jälkeen he palaavat kaivoksiin pakotettuina palkanalennukseen. Ainoastaan Etiennen on lähdettävä, mikä ei ole hänelle suinkaan epämieluista, pääseehän hän nyt Pariisiin, ystävänsä ja esikuvansa Pluchart’n oppiin. Capellanin visio on poikkeava, sillä se ei käsittele työläisten tappiota lainkaan, vaan ennustaa lopussa jopa uuden ajan koittamista: kuva, jossa vanha kaivostyöntekijä Bonnemort, onnettomuudesta toipunut Etienne ja kehdossa istuva vauva valaa katsojaan optimismia. Sitä korostetaan vielä aivan viimeisessä jaksossa, jossa kaivoskylän taakseen jättävä Etienne kulkee auringonpaisteessa kohti uutta elämää.

GERMINAL, 1913 Ranska
Tuotantoyhtiö: S. C. A. G. L. (Société Cinématographique des Auteurs et Gens de Lettres). Ohjaus: Albert Capellani. Käsikirjoitus: Albert Capellani (Émile Zolan romaanista). Kuvaus: Louis Forestier, Pierre Trimbach. Lavastus: Pasquier, Vallé.
Näyttelijät: Henri Krauss (Etienne Lautier), Jacquinet (Chaval), Mévisto (Maheu), Jeanne Cheirel (hänen vaimonsa), Mme. Sylvie (Catherine), Dharsay (Souvarine), Paul Escoffier (insinööri Négrel), Albert Gras (Hennebeau), Cécile Guyon (Cécile Hennebeau), Marc Gérard (Bonnemort), Paul Capellani, Léon Bernard.

LÄHTEET:
Christine Leteux: Albert Capellani: Pioneer of the Silent Screen, University Press of Kentucky 2013.
Émile Zola: Germinal I-II (suom. Leila Adler), Kansankulttuuri Oy 1958.



© 13.9.2021 Kari Glödstaf