John Gilbert

JOHN GILBERT

s. 10.7.1897 Logan, Utah

k. 9.1.1936 Los Angeles, Kalifornia


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

John Gilbert lienee mykän elokuvan aivan suurimmista miestähdistä kaikkein täydellisimmin historian kätköihin hautautunut näyttelijä. Hänen elokuviaan ei julkaista laajoina keräilysarjoina, esitetä elokuvafestivaaleilla saati muistella laajasti elokuvakirjojen sivuilla. Mykkäelokuvan aikakaudella hänet tiedettiin kaikkialla, olihan hän amerikkalaisen elokuvateollisuuden parhaiten palkattu miesnäyttelijä 1920-luvun loppupuolella. Hetki tähtiloisteessa oli kuitenkin ainoastaan muutaman vuoden mittainen ja kun Gilbertin elokuvaura tuli 1930-luvun alussa päätökseen, oli hän Hollywoodin hylkäämä, masentunut ja alkoholiin suuresti mieltynyt mennyt kuuluisuus, jonka uran ainoa muistettavan arvoinen asia tuntuu olleen romanssi Greta Garbon kanssa.


URAN ALKU
John Cecil Pringle, utahilaisen näyttelijäpariskunnan poika, saapui Hollywoodiin 1915 tarkoituksenaan tulla elokuvatähdeksi. Ensimmäisen työsopimuksensa hän sai Thomas H. Inceltä, yhdeltä suurimmista sen aikaisista amerikkalaisista elokuvatuottajista. Parrasvaloihin nuorukainen ei kuitenkaan noussut, vaikka valkokankaalle pääsikin. Incen palveluksessa Gilbert sai näyteltäväkseen nimettömiä sivuosia laidasta laitaan, ensimmäisen virallisen elokuvansa hän teki vuonna 1916 ja se oli nimeltään Bullets and Brown Eyes. Muutaman vuoden jälkeen Gilbert – joka tuohon aikaan käytti vielä etunimenään Jackia – jätti Incen yhtiön taakseen ja hänestä tuli joksikin aikaa eräänlainen yleismies, joka työskenteli eri studioille käsikirjoitusten kirjoittajana, välitekstien suunnittelijana sekä negatiivien leikkaajana. Kokeilipa mies jopa ohjaamistakin, ainoaksi ohjaustyöksi jäi nyttemmin kadonneeksi merkitty draama Love's Penalty (1921). Kuuluisin valkokangasesiintyminen tapahtui elokuvassa Kentuckyläistyttö (Heart o' the Hills, 1919), jossa hän toimi Mary Pickfordin vastanäyttelijänä.

Vuonna 1921 Gilbert kirjoitti sopimuksen Fox-yhtiön kanssa. Foxilla ollessaan hän alkoi keskittyä entistä enemmän näyttelemiseen ja hän saikin muutamia varsin huomattavia pääosia. Arabian Love (1922), Monte Christon kreivi (Monte Cristo, 1922) sekä John Fordin Kuohuvaa verta (Cameo Kirby, 1923) herättivät jo mielenkiintoa laajemmaltikin, mutta aika ei ollut vielä kypsä Gilbertille. Tämä ei ollut tosin ihme, sillä tuohon aikaan elokuvamaailma kohisi Rudolph Valentinosta, joka menestyksellään luonnollisesti himmensi kaikkien uusien yrittäjien sädekehää. Gilbertin kannalta seuraava, ratkaisevaksi muodostunut askel otettiin vuonna 1924, jolloin hän siirtyi Metro Picturesiin ja sitä kautta Metro-Goldwyn-Mayeriin.

LÄPIMURTO
M-G-M:ssa Gilbertin ura lähti huimaan nousuun, tilannetta tosin saattoi auttaa se, että samaan aikaan Valentinon ura oli kääntynyt laskuun. Ensimmäisenä vuotena hän esiintyi kahdessa huomattavassa elokuvassa, King Vidorin Kun hetki lyö (His Hour) sekä Victor Sjöströmin Hän joka saa korvapuustit (He Who Gets Slapped). Jälkimmäinen oli valtaisa menestys ja vaikka Gilbertillä olikin vain sivuosa, sai hänkin huomiota Sjöströmin mestariteoksen menestyksen myötä. Seuraavana vuonna hän näytteli jo huomattavan pääosan, prinssi Danilon roolin Erich von Stroheimin Iloinen leski (The Merry Widow) – filmatisoinnissa, jossa hänen vastanäyttelijänään toimi Mae Murray, M-G-M:n suurin naistähti tuohon aikaan. Iloisen lesken jälkeen Gilbertin ja Vidorin tiet yhtyivät jälleen, tällä kertaa sotaelokuvassa Suuri paraati (The Big Parade).

Suuri paraati, amerikkalaisen sotaelokuvan ensimmäinen todellinen mestariteos on kertomus kolmesta sotaan osallistuvasta nuorukaisesta. Sota ei ole kuitenkaan sellaista seikkailua, jota nuorukaiset ovat odottaneet, vaan karu todellisuus iskee armottomasti: kolmikosta ainoastaan Gilbertin esittämä Jim Apperson, rikkaan teollisuuspohatan poika, selviää hengissä, hänkin tosin jalkapuolena. Vahva ja kiihkoilematon tarina, realistinen sotakuvaus, laadukas näyttelijätyöskentely sekä Vidorin erinomainen ohjaus tekivät Suuresta paraatista maailmanlaajuisen menestyksen, jota kelpaa katsella vielä tänäkin päivänä. Gilbertistä tuli supertähti yhdessä yössä, Vidor kohosi ohjaajien eturiviin ja Metro-Goldwyn-Mayer vankisti asemiaan unelmakaupungin johtavana studiona.

Gilbert oli näyttänyt potentiaalinsa ja tuottaja Irving Thalberg otti hänet siipiensä suojaan. Gilbertistä alettiin muokata studion johtavaa tähteä, mikä tarkoitti sitä, että hän esiintyi enää jo ennakkoon varmoiksi menestyksiksi tiedetyissä elokuvissa. Hänestä sukeutui amerikkalaisen elokuvan romanttinen sankari ja suuri rakastaja, jonka vastanäyttelijöiksi kiinnitettiin ainoastaan studion suurimpia tähtiä kuten Norma Shearer, Billie Dove ja Barbara La Marr. Vuonna 1926 Gilbert teki jälleen yhteistyötä Vidorin kanssa, tällä kertaa elokuvissa Boheemielämää (La Boheme) sekä Naisten hurmaaja (Bardelys the Magnificent), joista ensin mainitussa hänen rakastettunaan toimi Lillian Gish, jälkimmäisessä Eleanor Boardman. Gilbert oli huipulla ja kun Valentino samana vuonna kuoli, ei hänelle enää löytynyt Hollywoodissa haastajia.

GILBERT JA GARBO
Hollywoodiin vuonna 1925 saapunut Garbo oli kahden elokuvan jälkeen nouseva tähti, siitäkin huolimatta, etteivät ne millään muotoa häikäiseviä olleetkaan. Kolmannen, vuonna 1927 valmistuneen Himon (Flesh and the Devil) kohdalla M-G-M:n johtoporras teki loistavan valinnan: he kiinnittivät Garbon ja Gilbertin pääosiin. Ratkaisu oli nerokas, sillä tosielämässäkin rakastavaisia olleet näyttelijät lataavat elokuvaan sellaisen määrän tunnetta, ettei vastaavaa kemioiden kohtaamista ole valkokankaalla sen jälkeen nähty. Uudet amerikkalaisen elokuvan suuret seksisymbolit nostivat Himon hurjaan menestykseen ja hetken aikaa Gilbert ja Garbo olivat Hollywoodin kuumin puheenaihe.

Vaikka heidän kemiansa valkokankaalla toimivatkin täydellisesti, ei yhteiselo ollut aivan yhtä ruusuista. Gilbert nimittäin halusi mennä ruotsalaistähden kanssa naimisiin, kun taas Garbo ei lämmennyt ajatukselle lainkaan. Epäonnistuneen hääseremonian – Garbo ei saapunut paikalle – jälkeen heidän kuuma romanssinsa kylmeni vähitellen, mutta siitä huolimatta he tekivät vielä kolme elokuvaa yhdessä: Anna Karenina (Love, 1927), Kohtalokas nainen (A Woman of Affairs, 1928) sekä Kuningatar Kristiina (Queen Christina, 1933), jota tehtäessä Gilbert oli tosin jo mennyt suuruus, jota runsas alkoholinkäyttö oli hyvää vauhtia ajamassa ennenaikaiseen hautaan.

SYÖKSYKIERRE JA URAN LOPPU
John Gilbert oli yksi niistä lukuisista näyttelijöistä, joille äänielokuva merkitsi uran loppua. Virallisen väitteen mukaan hänen äänensä oli liian ohut. Toisena syynä pidetään sitä, että hänen rakastajahahmonsa jäivät mykkäelokuvan myötä pois muodista. Tämä herättää puolestaan kysymyksen, miksei Gilbertille tarjottu toisenlaisia rooleja, olihan hän näytellyt uransa alkuaikoina niitä laidasta laitaan. Tällaisten tavallisten vaihtoehtojen lisäksi on olemassa kolmaskin väite, joka on paitsi kaikkein mielenkiintoisin, myös Hollywoodin pelisäännöistä tietoisille aivan järkeenkäypä vaihtoehto.

Ei ollut salaisuus, että M-G-M:n johtaja Louis B. Mayer ei pitänyt Gilbertistä. Konservatiiviselle Mayerille oli yksi ja sama kuka teki vapaa-ajallaan mitäkin, kunhan se ei vain vuotanut julkisuuteen. Gilbertin juhliminen ja niistä johtaneet lehtiotsikot eivät olleet Mayerin mieleen ja hänen inhoaan lisäsi vielä Gilbertin avioero näyttelijävaimostaan Leatrice Joysta vain muutamaa viikkoa ennen heidän lapsensa syntymää. Toistaiseksi hänen oli vain kestettävä tilannetta, siitä piti Gilbertin tähtistatus huolen. Lopulta Mayer sai kuitenkin mahdollisuutensa. Erään sanaharkan myötä Gilbert kävi häneen käsiksi, jonka seurauksena Mayer lupasi tuhota tämän uran, vaikka se tulisi maksamaan mitä. Kyseisen episodin jälkeen studio alkoi ajaa Gilbertin tähteä vähitellen alas: hän sai osakseen yhä mitättömämpiä rooleja entistä vähäpätöisemmistä elokuvista. Tästä huolimatta Gilbertin tähti tuikki kirkkaana aina äänielokuvan tuloon saakka.

John Gilbertin äänielokuvadebyytti His Glorious Night (1929) oli katastrofi. Mykän kauden suuri rakastaja laitettiin kohtaukseen, jossa hän toistaa rakkaudentunnustusta naiselleen kerta toisensa jälkeen. Kohtaus oli sinällään jo vaarallinen, sillä vielä tuohon aikaan eivät miehet moisia totuuksia elokuvissa sanoneet. Tämä ei kuitenkaan yksin tuhonnut Gilbertiä, vaan se tehtiin äänitysstudiossa. Hänen äänestään muokattiin erittäin ohut ja luonnoton ja yleisö ulvoi naurusta. Tosiasiassa Gilbertin äänessä ei ollut mitään vikaa, tämän todistaa myöhemmin valmistunut Garbon tähdittämä Kuningatar Kristiina. His Glorious Nightissa joku oli kuitenkin "unohtanut" laittaa hänen repliikkeihinsä bassoraidan päälle, joten mykän elokuvan suuri tähti puhui valkokankaalla falsetissa, eikä enempää tarvittu. Mayer sai haluamansa ja John Gilbertin ura lähti jyrkkään laskuun. Hän teki vielä muutaman elokuvan, mutta kun hänen sopimuksensa M-G-M:n kanssa vuonna 1933 päättyi, oli loppu jo lähellä. John Gilbert oli ainoastaan 38 vuoden ikäinen kuollessaan sydänkohtaukseen tammikuussa 1936. Hänen kohtalonsa on osoitus Hollywoodin häikäilemättömyydestä ja armottomuudesta.

ROMANTTISTEN ELOKUVIEN SANKARI
John Gilbert ei ehkä edustanut näyttelijänä aivan terävintä kärkeä, mutta ei häntä huonoksikaan voi luonnehtia. Studiot asettivat hänet jo varhain tiukkoihin raameihin ja tätä roolia hän ainakin kantoi kunnolla. Todennäköisesti Gilbertiltä olisivat luonnistuneet muutkin roolit kelvollisesti, ei ehkä aivan yhtä suurena tähtenä, mutta kuitenkin.

Nykykatsojan voi olla vaikea ymmärtää Gilbertin suosiota, mutta paitsi ulkonäkönsä, myös hänen olemuksensa tekivät suuren vaikutuksen aikalaisiin. Jos Gilbert oli rehti ja karismaattinen valkokankaalla, oli hän sitä todellisessakin elämässä. Ben Hechtin mukaan "hän oli teeskentelemätön kuin onnellinen lapsi, hän meni minne hänet vain kutsuttiin. Hän joi puuseppien kanssa, tanssi tarjoilijattarien kanssa ja rakasteli huoria siinä missä filmitähtiäkin." John Gilbert oli kaukana siitä tavanomaisesta, omaan maailmaansa eristäytyneestä diivasta, joita Hollywood on aina ollut tulvillaan.

Lähteet: The International Dictionary of Films and Filmmakers vol II, Actors and Actresses, 1986
Barry Paris: Garbo, suuri yksinäinen, Otava, Helsinki 1996.
Ephraim Katz: Film Encyclopedia, Macmillan Publishers Ltd., London 2001.

JOHN GILBERT MYKKÄELOKUVASIVUSTOLLA
  • Hell's Hinges (1916)
  • Monte Cristo (Monte Christon kreivi, 1922)
  • He Who Gets Slapped (Hän joka saa korvapuustit, 1924)
  • Big Parade, The (Suuri paraati, 1925)
  • Bohème, La (Boheme-elämää, 1926)
  • Bardelys the Magnificent (Naisten hurmaaja, 1926)
  • Flesh and the Devil (Himo, 1927)
  • Show, The (Varieteehurmaaja, 1927)
  • Love (Anna Karenina, 1927)
  • Woman of Affairs, A (Kohtalokas nainen, 1928)


  • © 7.11.2006 Kari Glödstaf