GUNNAR HEDEN TARU


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Mauritz Stillerin Ruotsissa ohjaamat elokuvat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Toisessa ovat ns. kaupunkiteokset, kuten Aleksanteri suuri (1917), Thomas Graal – elokuvat sekä Erotikon (1920), toisessa taas kaunista ja jylhää Pohjolaa kuvaavat suureepokset kirjallisine aiheineen: Laulu tulipunaisesta kukasta (1919), Aarne-herran rahat (1919), Juha (1921) ja Gösta Berlingin taru (1924). Henkilökohtaisesti pidän näitä jälkimmäisiä balladinomaisia teoksia mielenkiintoisempina, sillä niissä suurena visualistina ja luonnon ensiluokkaisena maalarina ihailemani Stillerin elokuvantekotaito pääsee parhaiten esille. Suuriin balladeihin lukeutuu myös Stillerin toiseksi viimeinen Ruotsissa ohjaama elokuva, vuonna 1923 ensi-iltansa saanut Gunnar Heden taru.

Selma Lagerlöfin romaanin En herrgårdssägen (1899) pohjalta kirjoitettu Gunnar Heden taru kertoo Munkhyllan kartanon ainoasta perijästä, Gunnar Hedestä. Jo pikkupojasta lähtien hän on tuntenut vetoa isoisänsä elämäntarinaan, joka koostui kiertolaiselämästä ja viulunsoitosta. Lopulta isoisäkin tosin asettui aloilleen poronajosta saamiensa rahojen turvin ja rakennutti Munkhyllan, jossa Heden perhe asustaa.

Gunnarin isän kuoltua hänen äitinsä toivoo pojan ottavan kartanon komentoonsa, mutta toisin käy. Nuorukainen haluaa lähteä katsomaan maailmaa ja pestautuu kiertävän viihdyttäjäseurueen matkaan. Gunnarin tie vie pohjoiseen – aivan kuten isoisänkin aikoinaan – ja siellä poromiesten pariin. Nuorukainen on päättänyt toimia tismalleen kuten isoisänsä.

Kuten monet muutkin Stillerin säilyneistä töistä, myös Gunnar Heden taru on nykypäivänä epätäydellisessä muodossa - Stiller-asiantuntija Gösta Wernerin mukaan kolmasosa elokuvasta on kadonnut. Juonessa olevista aukoista huolimatta elokuvaa on helppo seurata, sillä perusrunko on selkeä. Monien muiden Lagerlöfin teosten pohjalta tehtyjen filmatisointien tavoin myös Gunnar Hedessä on kyse valinnoista: kumpi onkaan tärkeämpää, seurata sydämen ääntä vai valita epäitsekkäämmin ratkaisu, joka palvelee myös muita? Gunnar Hede toimii sydämensä mukaan, mutta tuoko sekään lopulta onnea?

Toinen tärkeä muistutus liittyy kotiin, siihen viimeiseen linnakkeeseen, josta jokaisen ihmisen tulisi saada turvapaikka, olkoonpa asiat kuinka pahasti sotkussa tahansa. Lagerlöf painotti myös anteeksiannon tärkeyttä ja Gunnar Heden tarussa se nousee varsin keskeiseen asemaan. Vaikka nuorukainen onkin lähtenyt kotoaan ilmoittaen, ettei palaa enää takaisin, ja kartanoa hoitamaan jäänyt äiti on hyväksynyt poikansa lähtemisen, ei kunnon kristitty voi sulkea oveaan maailmalta palaavalta kiertolaispojalta. Eikä myöskään kääntää ikuisesti selkäänsä tämän rakastetulle, olkoonpa hänen taustansa mitkä tahansa.

Aihe on silkkaa Lagerlöfiä, toteutus puolestaan aitoa Stilleriä. Elokuvan suurin jakso on Ruotsin Lapissa kuvattu poronajo. Kesken lauman kevätsiirron nousee lumimyrsky ja porotokka alkaa vauhkoontua. Gunnar sitoo itsensä kiinni lauman johtajaporoon, mutta ei kykene pitämään sitä aloillaan, vaan raahautuu kilometrikaupalla poron perässä pitkin rantoja ja jäätikköä. Lopulta hän saa iskun päähänsä ja menettää muistinsa. Gunnarin onnettomuuden jälkeen hänen rakastettunsa, kaukana oleileva Ingrid näkee oudon unen, jossa salaperäinen Surujen rouva on matkaamassa Munkhyllan kartanolle Gunnar kyydissään. Komea jakso vetää vertoja Sjöströmin Ajomiehen (1921) Kuolema-jaksoille. Suotta ei kameramiehenä toiminutta Julius Jaenzonia pidetty maansa parhaana alallaan.

Lars Hansonia pidettiin takuuvarmana valintana pääosaan, mutta Stiller valitsi rooliin huomattavasti tuntemattomamman Einar Hanssonin. Stillerin valinta osui kohdalleen, sillä Hansson hoitaa leiviskänsä kiitettävästi. Myös hänen äitiään esittävä Pauline Brunius, ohjaaja John W. Bruniuksen vaimo, onnistuu roolissaan hyvin. Sen sijaan orpotyttö Ingridin rooliin kiinnitetty Mary Johnson jää yllättävän vaisuksi – kenties kadonneiden kohtausten myötä myös hänelle olisi tullut enemmän esilläoloaikaa ja näin myös mahdollisuus näyttää taitonsa.

Gunnar Heden taru on Stillerin parhaimmistoon lukeutuva teos, teknisesti korkealaatuinen kartanodraama dokumentaarisilla otoksilla ja komeilla unijaksoilla höystettynä. Toivottavasti vielä koittaa se päivä, jolloin tämäkin elokuva on nähtävissä alkuperäisessä ja täysin eksaktissa muodossaan, siihen saakka on vain tyydyttävä ihailemaan komean näköisiä jäännöksiä.

GUNNAR HEDES SAGA, 1923 Ruotsi

Tuotanto: AB Svensk Filminspelning Ohjaus: Mauritz Stiller Käsikirjoitus: Mauritz Stiller, Alma Söderhjelm (Selma Lagerlöfin romaanin En herrgårdsängen pohjalta) Kuvaus: Julius Jaenzon Lavastus: Axel Esbensen
Näyttelijät: Einar Hansson (Gunnar Hede), Pauline Brunius (rouva Hede), Hugo Brjörne (ruukinpatruuna Hede), Mary Johnson (Ingrid), Adolf Olhansky (Blomgren, taiteilija), Stina Berg (rouva Blomgren), Thecla Åhlander (kotiapulainen), Gösta Hillberg (asianajaja)



© 30.12.2010 Kari Glödstaf