Buster Keaton

BUSTER KEATON

s. 4.10.1895 Piqua, Kansas

k. 1.2.1966 Los Angeles, Kalifornia


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Aika on ollut armollinen Buster Keatonille, joka on nykypäivänä aivan yhtä suosittu ja kuuluisa kuin kollegansa Charles Chaplin ja Harold Lloyd. Aina ei ole kuitenkaan ollut niin, sillä Keatonin uran hiivuttua 1930-luvun alussa hän katosi suuresta valokeilasta. Mikään mitä Keaton teki, ei tuntunut herättävän yleisön mielenkiintoa. Pudotus oli sen verran raju, että monet Keatonin teoksista saivat hapertua arkistojen hyllyillä ilman, että niihin kiinnitettiin sen enempää huomiota. 1950-luvulla yleinen mielipide mykkäelokuvia kohtaan alkoi vähitellen muuttua ja myös Keaton sai osansa suosiosta ja palasi lopulta myös suuren yleisön tietoisuuteen. Yleisön, joka nosti hänet myös takaisin mykkäkauden suurten koomikoiden joukkoon.

LAPSUUS
Joseph Frank Keaton syntyi vaudevilletaiteilijoiden esikoiseksi lokakuun 4. päivänä 1895. Keaton piti syntymäänsä pienenä ihmeenä, sillä hänen äidillään Myralla oli ollut raskauden loppuvaiheilla ainakin kaksi vaarallista tilannetta, jotka olisivat hyvinkin voineet johtaa keskenmenoon. Myra Keaton selvisi molemmista tapauksista kuitenkin säikähdyksellä. Jo alusta alkaen oli selvää, että poika tulisi osallistumaan vanhempiensa teatterinäytöksiin.

Ensimmäisen kerran tämä tapahtui pojan ollessa vasta yhdeksän kuukauden ikäinen, mutta vakinaisen kiinnityksen hän sai neljävuotiaana. Kahdesta Keatonista kasvoi trio ja tällaisena The Three Keatons jatkoi vuosien ajan. Kun muut lapset aloittivat koulunkäynnin, Joseph (joka oli jo tuolloin saanut kuuluisan lempinimensä Buster) vietti aikaansa tien päällä kiertäen vanhempiensa kanssa ympäri Yhdysvaltoja. Buster Keaton kävi eläessään ainoastaan yhden päivän koulua.

Busterin liittyminen teatteriesitykseen nosti Keatonien suosion huippuunsa. Poika oli yleisön suuri suosikki ja sai nopeasti lisänimen ”vahingoittumaton pikkupoika”, sillä mitä tahansa hän lavalla tekikin, hän selvisi naarmuitta. The Three Keatons oli viime vuosisadan suosituin ja puhutuin vaudeville-ryhmä Yhdysvaltojen itärajalla ja nuori Buster sen suurin tähti. Kaikki eivät kuitenkaan katsoneet Keatoneiden esiintymistä hyvällä. Lastensuojelujärjestöt väittivät perheen käyttävän pientä poikaansa hyväksi, mutta eivät useista yrityksistä huolimatta pystyneet osoittamaan syytöksiään toteen, sillä Buster kiisti kaikki väitteet naurettavina. Myöhemmin The Three Keatons kasvoi vielä neli- ja viisihenkiseksi ryhmäksi, kun perheeseen syntyivät Harry Stanley (s. 1904) ja Louise Dresser (s.1906).

Keatonien vaudevilleshow olisi historioitsijoiden mukaan voinut jatkua vaikka kuinka kauan, ellei perheen pää Joe Keaton olisi kehittänyt vuosien saatossa itselleen alkoholiongelmaa. Tämän seurauksena vanhemmat päätyivät lopulta eroon ja Buster alkoi suunnitella uutta uraa teatterissa. Sitä hän ei tullut kuitenkaan tekemään, sillä tammikuussa 1917 hän tapasi elokuvanäyttelijä Roscoe Arbucklen, joka suostutteli Keatonin koekuvauksiin. Siltä istumalta Buster Keaton tiesi, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä.

SIVUOSISTA OMIIN TUOTANTOIHIN
Keaton ihastui välittömästi elokuvan mahdollisuuksiin: siinä missä teatteri rajasi toiminnan ainoastaan lavalle, ei elokuvalla ollut mitään rajoituksia. Kamera saattoi mennä mihin tahansa ja tallentaa mitä tahansa – kaikki oli tekijän päätettävissä. Keaton oppi Arbucklen avulla nopeasti elokuvanteon alkeet, joskaan hän ei allekirjoittanut Arbucklen vähättelevää mielipidettä elokuvayleisön älykkyydestä. Keaton uskoi älykkääseen komediaan, kun taas Arbucklen ominta maaperää olivat kaaosmaiset farssit, joissa tuhottiin kaikkea mikä eteen sattui. Kaksikko teki yhdessä kaikkiaan 15 lyhytelokuvaa, vaikka Keaton kävi välillä myös palvelemassa maataan ensimmäisessä maailmansodassa. Keaton ja Arbuckle pysyivät hyvinä ystävinä ja kun viimeksi mainittu sysättiin raiskaus- ja murhasyytteet niskassaan Hollywoodista syrjään, oli Keaton niitä harvoja, jotka tukivat entistä elokuvatähteä.

Kun tuottaja Joe Schenck myi Arbucklen sopimuksen Paramountille, tarkoitti se Keatonille siirtymistä omien tuotantojen pariin. Schenck ei liiemmin kahlinnut uuden tähtensä luovuutta, vaan antoi tämän tehdä valkokankaalla mitä halusi. Keaton otti vapaudestaan kaiken ilon irti ja kertoi myöhemmin pitäneensä tätä ajanjaksoa uransa parhaimpana. Se poiki myös monia kuolemattomia teoksia, kuten vaikkapa Asuntopulan aikana (One Week, 1920), Buster merenkulkijana (The Boat, 1921), Poliisit (Cops, 1922), omaperäisen parodian Busterin seikkailut pohjoisnavalla (The Frozen North, 1922) sekä teknisesti vaativan Buster varieteessa (The Playhouse, 1921), jossa tähti esittää jokaisen elokuvassa nähtävän roolin.

Keatonin ensiesiintyminen pitkissä elokuvissa tapahtui vuonna 1920, joskaan Keaton-fanit eivät pidä Pilkkapökkelöä (The Saphead) tähden virallisena elokuvana, sillä Keatonilla ei ollut juurikaan tekemistä lopputuloksen kanssa. Kyseessä oli uusintaversio viisi vuotta aiemmin tehdystä teatterinäytelmän filmatisoinnista, jossa pääosaa oli esittänyt Douglas Fairbanks. Keatonin tähti oli tuohon aikaan jo niin korkealla, että Joe Schenck päätti kumppaneineen tehdä Pilkkapökkelöllä hieman ylimääräistä rahaa. Niin kävikin, vaikka elokuvan nähneenä on todettava, ettei Pilkkapökkelö ole kuin keskiverto elokuva, jonka ainoa merkittävä seikka on juuri Buster Keatonin mukana olo.

PITKIIN ELOKUVIIN
Keaton olisi halunnut siirtyä pitkien komedioiden pariin jo 1920-luvun alussa, mutta Schenck piti ajatusta mahdottomana. Vasta kun Chaplin ja Lloyd olivat osoittaneet niiden menestymismahdollisuudet, sai Keatonkin luvan kokeilla onneaan. Sen verran epävarma tähti kuitenkin menestymisestään oli, että suunnitteli leikkaavansa D. W. Griffithin Suvaitsemattomuutta (Intolerance, 1916) lempeästi parodioivan esikoiselokuvansa Kolme aikakautta (Three Ages, 1923) lyhytelokuviksi, mikäli se ei toimisi pitkänä elokuvana toivotulla tavalla. Keatonin pelko oli aiheeton ja niin myös hän oli onnistunut siirtymään pitkien komedioiden maailmaan.

Keatonin sopimuksen mukaan hänen tuli tehdä yksi elokuva niin kevät- kuin syysmarkkinoillekin. Välittömästi esikoiselokuvansa jälkeen Keaton alkoi työstää ensimmäisenä mestariteoksenaan pidettyä Vieraanvaraisuutta (Our Hospitality, 1923). Tummanpuhuva, vanhoja sukuriitoja käsittelevä komedia muistetaan paitsi tarkoista historiallisista yksityiskohdistaan, myös siitä, että elokuvassa esiintyi kolme sukupolvea Keatoneita: tähden lisäksi hänen poikansa Joseph Talmadge Keaton (s.1922) sekä isänsä Joe Keaton näyttelevät elokuvassa. Vastanäyttelijänään Busterilla oli vaimonsa Natalie Talmadge. Pariskunnan toinen lapsi, Robert Talmadge Keaton syntyi vuonna 1924.

Seuraavaksi valmistunut Sherlock Jr. (1924) on mestariteos vailla vertaa, Keatonin huimapäisten temppujen ja keksintöjen täydellinen yhteenveto, jossa tarina ja tekniikka sulautuvat täydellisesti toisiinsa. Unimaailmassa seikkaileva projektorinkäyttäjä Keaton ratkaisee rikoksen ja saa unelmiensa tytön omakseen tavalla, joka ihastuttaa jokaista elokuvan katsonutta. Sherlockia seurannut Ruorimies (The Navigator, 1924) on niin ikään Buster Keaton -klassikko, jonka lisäksi se on myös hänen suurin menestyselokuvansa. Keaton oli uransa huipulla, eikä yksityiselämässäkään ollut suuremmin valittamista.

Keatonin viides elokuva ja samalla yksi hänen heikoimmista teoksistaan, vuonna 1925 valmistunut Seitsemän mahdollisuutta (Seven Chances) oli viimeinen, jossa tähden kuuluisa työryhmä toimi yhdessä. Jean C. Havezin kuoltua sydänkohtaukseen muut ryhmän jäsenet siirtyivät kuka minnekin – ainoastaan lavasteista ja erikoistehosteista vastannut Fred Gabourie jäi Keatonin työryhmään. Joukkopako näkyi välittömästi, sillä sen enempää Lähde länteen (Go West, 1925) kuin Rakkaus ja romahduskaan (Battling Buttler, 1926) eivät ole suurten Keaton-elokuvien veroisia teoksia, vaikka hetkensä niilläkin on.

Keaton alkoi rakentaa seuraavaksi elokuvaa, joka oli paitsi hänen lempilapsensa, myös hänen kunnianhimoisin tuotantonsa. Suurella rahalla ja monisatapäisellä avustajajoukolla toteutettu Kenraali (The General, 1927) on Yhdysvaltojen sisällissotaan sijoittuva seikkailukomedia, jossa Keatonin esittämä veturinkuljettaja pelastaa sekä rakkaan General-veturinsa että mielitiettynsä syvältä pohjoisvaltioiden linjojen takaa. Nykypäivänä Kenraalin hienoutta ei kiistä kukaan, mutta ilmestyessään se sai todella viileän vastaanoton ja monet elokuvakriitikot pitivät sitä jopa Keatonin heikoimpana elokuvana. Kenraalin epäonnistumisesta alkoi tähden pitkä laskukausi.

SUURI KIVIKASVO AJAUTUU POHJALLE
Keaton tarvitsi kipeästi menestyselokuvaa. Harold Lloydin Keltanokka (The Freshman, 1925) oli aloittanut collegekomedioiden esiinmarssin, joten Keatonkin suuntasi tälle alueelle. Lopputulos on kuitenkin todella heikko, eikä vuonna 1927 valmistunut Hyppyä, soutua, rakkautta (College) ole millään mittapuulla edes keskiverto teos. Sen huono menestys vauhditti Keatonin alamäkeä entisestään ja lopullinen sinetti tuli elokuvan Laivakalle nuorempi (Steamboat Bill Jr., 1928) kuvausten myötä, kun Keaton menetti paitsi studionsa, myös taiteellisen vapautensa. Hän yritti sopimusta Paramountille, mutta päätyi lopulta Metro-Goldwyn-Mayerille. ”Se oli elämäni pahin virhe”, Keaton sanoi myöhemmin.

Alku sujui kuitenkin lupaavasti ja ensimmäinen M-G-M -tuotanto Kameramies (The Cameraman, 1928) osoitti Keatonin olevan vielä vireessä. Tästä eteenpäin oli kuitenkin vaikeaa, sillä spontaanisti työskentelevän ja ajoitukseen uskovan tähden oli mahdotonta sopeutua suuryhtiöön tiukkaan kontrolliin. Keaton ja tuotannonjohtaja Irving Thalberg olivat ystäviä, mutta elokuvien teon suhteen heidän mielipiteensä erosivat radikaalisti. Thalberg halusi kontrolloida kaikkea ja ennen pitkää M-G-M nimitti Keatonin työtoverit, kirjoitti tämän käsikirjoitukset ja päätti jopa sen, missä tähden pitäisi asua. Thalbergin toiminta ahdisti Keatonia suuresti.

Yllättävää kyllä, Keatonin elokuvat menestyivät erinomaisesti, vaikka niiden taiteellinen taso ei miellyttänytkään tähteä. Äänielokuvasta humaltuneen elokuvayleisön reaktiot olivat myrkkyä Keatonille, joka kaipasi elokuvien tekoon vapautta ja entistä hauskuutta. Ongelmat yksityiselämässä ja elokuvamaailmassa ajoivat Keatonin hakemaan lohtua alkoholista, mikä puolestaan aiheutti lisää ongelmia elokuvien suhteen. Keatonista tuli epäluotettava työntekijä, sillä hän ei aina vaivautunut edes kuvauspaikalle. Pian tilanne ajautui siihen pisteeseen, että Louis B. Mayer antoi Keatonille potkut. Tämä tapahtui helmikuussa 1933.

Buster Keaton oli pohjalla. Hän oli työtön, alkoholiongelmainen ex-tähti, jonka avioliittokin oli juuri kariutunut. Uusi avioliitto 28-vuotiaan Mae Scrivenin kanssa ei kestänyt kuin kaksi vuotta. Muutaman elokuvan mittainen työmatka Eurooppaan ei riittänyt nostamaan Keatonia jaloilleen. Alkoholiongelmansa hän selätti loppuvuodesta 1935, mutta suuret elokuvayhtiöt eivät avanneet porttejaan hänelle. Keaton hankki elantonsa mitättömistä pientuotannoista, joiden taso vaihteli laidasta laitaan. M-G-M:lle Keaton palasi vuonna 1938, tällä kertaa tosin gag-kirjoittajan rooliin.

UUSI NOUSU
Uusi aluevaltaus tuotti hedelmää. Keaton kirjoitti gageja niin Marx-veljeksille kuin Abbott & Costello -koomikkoparillekin. Tämän lisäksi hän teki tiivistä yhteistyötä näyttelijätähti Red Skeltonin kanssa, joka ideoi muutamia uusintafilmatisointeja Keatonin vanhoista mykkäkomedioista. Satunnaiset sivuosaroolit palauttivat Keatonin valkokankaille suuren yleisön nähtäväksi. Vaikka Keatonin elämä oli kaukana siitä menestyksestä, jota hän oli kokenut 1920-luvulla, olivat pahimmat epätoivon vuodet kuitenkin jo jääneet taakse. Myös yksityiselämä kukoisti, sillä Keaton oli mennyt kolmannen kerran naimisiin: vuonna 1938 solmittu avioliitto Eleanor Ruth Norrisin kanssa kesti tähden kuolemaan saakka.

Toisen maailmansodan jälkeen yleinen mielipide mykkäelokuvia kohtaan alkoi muuttua. Niitä ei nähty enää esihistoriallisina kermakakkuelokuvina, vaan omana taiteellisena ajanjaksona, jolla oli omat mestarinsa ja mestariteoksensa. Mykkäelokuvan kuuluisin puolestapuhuja tuohon aikaan oli amerikkalainen James Agee, joka nosti kolumneissaan Keatonin suurten mykkäkoomikoiden joukkoon. Uusi elokuvatutkijasukupolvi alkoi kiinnostua mykkäelokuvasta yhä enemmän ja myös Keatonin teokset olivat haluttuja. Tämän lisäksi myös televisio edesauttoi ikääntyvän tähden paluuta valokeilaan. Rooli Chaplinin Parrasvaloissa (Limelight, 1952) on Keatonin viimeinen suuri elokuvaesiintyminen, tämän lisäksi hän esiintyi myös Billy Wilderin elokuvassa Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., 1950).

Buster Keaton nautti suosiosta täysin siemauksin. Näyttelipä hän teatterissa, elokuvissa tai televisiossa, menestys oli taattu. Hänen vanhat klassikkonsa keräsivät yleisöä ympäri maailmaa ja Keatonin suureksi iloksi viimein myös Kenraali sai osakseen arvostusta, joka olisi kuulunut sille jo ilmestyessään. Keaton oli haluttu vieras elokuvafestivaaleilla ja muissa tapahtumissa. Hän sai Yhdysvaltain elokuva-akatemialta kunnia-Oscarin vuonna 1960 ja kahta vuotta myöhemmin Cinémathèque Francaise palkitsi hänet elämäntyöstään. Elokuvakomedian suuri kivikasvo kuoli syöpään kotonaan Los Angelesissa helmikuun 1. päivänä 1966.

BUSTER KEATONIN ELOKUVISTA JA NIIDEN SAATAVUUDESTA
Keaton huomasi jo varhaisessa vaiheessa mikä merkitys kasvoilla oli komiikan suhteen: jos hän nauroi, yleisökin nauroi, mutta jos hän pysyi ilmeettömänä, yleisö ulvoi naurusta. Vielä ensimmäisissä Arbucklen kanssa tekemissään komedioissa Keaton nauraa, mutta itsenäisissä elokuvissa hän pysyy totisena. Ei siis ihme, että Keatonin kasvoja on verrattu Mount Rushmoren kallioon hakattuihin presidenttien kasvokuviin. Ilmeettömyydestään huolimatta Keatonin kasvoilta on luettavissa kaikki hänen tunnetilansa, kunhan niitä vain oppii tulkitsemaan.

Kaikilla suurilla mykkäkoomikoilla oli omat erikoisuutensa. Harold Lloydin elokuvat olivat silkkaa naurua alusta loppuun, Chaplin puolestaan sekoitti mestarillisesti komediaa ja draamaa. Keatonin erikoisalue oli kaikki mekaniikkaan liittyvä: hän oli jossain omassa ulottuvuudessaan seikkaileva poikamies, joka laskeutui satunnaisesti tavallisten ihmisten keskuuteen. Keaton oli haavoittumaton, mitkään fysiikan lait eivät tuntuneet koskevan häntä, kun hän seikkaili ilmeenkään värähtämättä cowboyna, nyrkkeilijänä, veturinkuljettajana tai elokuvakoneen käyttäjänä. Keaton oli sen verran uniikki huimapää, ettei hän saanut missään vaiheessa edes matkijoita.

Keatonille oli tärkeää tehdä kohtaus selkeästi ja huijaamatta, olipa tilanne kuinka vaarallinen tahansa. Kamerakulmilla leikittely oli tietenkin sallittua, mutta leikkauksen avulla luotu illuusio oli pannassa. Yleiskuva oli tärkein, sillä sen avulla Keaton saattoi osoittaa, että vaarallisimmat temput todella myös tehtiin, vaatipa se sitten kuinka monta ottoa tahansa. Keaton ei myöskään pitänyt nopeutuksista tai hidastuksista, eikä niitä näin ollen ole hänen elokuvissaan.

Keatonin elokuviin tutustuminen on vaivatonta, sillä kaikki hänen omat tuotantonsa ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Yhdysvalloissa julkaistu The Art of Buster Keaton (Kino, R0) tai eurooppalainen The Buster Keaton Chronicles (Network, R2) lienevät parhaimmat suurjulkaisut. Laadukkaita yksittäisiä julkaisuja löytyy molemmilta mantereilta. Jos lyhytelokuvat kiinnostavat, on Eurekan Masters of Cinema -sarjaan lukeutuva The Complete Buster Keaton Short Films Collection 1917-1923 erinomainen hankinta. Keatonia on päivitetty myös blu-raylle (mm. Kolme aikakautta, Sherlock Jr., Kenraali ja Laivakalle nuorempi). Suomessa julkaistut Keaton-elokuvat eivät pärjää laadussa kansainvälisille julkaisuille, joten niitä kannattaa hankkia vain epätoivoisena.

LÄHTEET: Rudi Blesh: Keaton, The Macmillan Company, New York 1966.
Edward McPherson: Buster Keaton: Tempest in a Flat Hat, Faber and Faber Limited, London 2004.
Eleanor Keaton and Jeffrey Vance: Buster Keaton Remembered, Harry N. Abrams, Inc., New York 2001.
Kevin Brownlow: The Parade’s Gone By…, University of California Press, Berkeley and Los Angeles 1996.
Peter von Bagh: Elokuvan historia, Otava, Helsinki 1998.

BUSTER KEATON MYKKÄELOKUVASIVUSTOLLA

  • Lyhytelokuvat
  • Roscoe "Fatty" Arbuckle & Buster Keaton
  • lyhytelokuvia
  • Saphead, The (Pilkkapökkelö, 1920)
  • Three Ages (Kolme aikakautta, 1923)
  • Our Hospitality (Vieraanvaraisuutta, 1923)
  • Sherlock Jr. (1924)
  • Navigator, The (Ruorimies, 1924)
  • Seven Chances (Seitsemän mahdollisuutta, 1925)
  • Go West (Lähde länteen, 1925)
  • Battling Butler (Rakkaus ja romahdus, 1926)
  • General, The (Kenraali, 1927)
  • College (Hyppyä, soutua, rakkautta, 1927)
  • Steamboat Bill, Jr. (Laivakalle nuorempi, 1928)
  • Cameraman, The (Kameramies, 1928)
  • Spite Marriage (Kalpean kreivin häät, 1929)


  • © 28.10.2010 Kari Glödstaf