L'OMBRA
Italialaiset diivat ovat aivan oma lukunsa elokuvan historiassa. Toisin kuin amerikkalaiset kanssasisarensa, joille kävi vastoinkäymisistä huolimatta tarinoissaan lähestulkoon aina hyvin, italialaiset joutuivat kärsimään huomattavasti enemmän ja usein heidän elokuvansa päättyivätkin onnettomasti: nainen ei saanutkaan unelmien prinssiä, vaan päinvastoin, hän saattoi menettää niin avioliittonsa, omaisuutensa kuin terveytensäkin – toisinaan häneltä lähti jopa henki. Siksi onkin yllättävää nähdä sellainen teos, jossa nainen sanelee miehelleen kaapin paikan ja kaikkien juonenkäänteiden jälkeen ottaa sen, mikä hänelle – tietyiltä osin – kenties jopa kuuluu.
Italia Almirante Manzini on jäänyt Lydia Borellin, Francesca Bertinin, Maria Jacobinin ja Pina Menichellin varjoon, joten ehkäpä juuri siksi hänelle omistettu retrospektiivi koettiin Pordenonen mykkäelokuvafestivaalien vuoden 2025 kohokohdaksi. Viidestä elokuvasta koostuva otos ei ollut määrällisesti kattava, mutta riitti osoittamaan, ettei mistään mitättömästä tekijästä ollut Manzininkaan kohdalla kyse. Valitettavasti nämä elokuvat jäänevät festivaalivieraiden herkuiksi, sillä luulen, ettei niitä tulla keräilijöiden harmiksi julkaisemaan missään formaatissa.
Vaikka pidinkin Manzinin tyylistä, en itse hirveästi lämmennyt hänen melodraamoilleen. Poikkeuksena tähden omiin suosikkeihin lukeutunut L’ombra (1923), jossa hän esittää äkillisesti halvaantunutta vaimoa, joka salaa mieheltään myöhemmän tervehtymisensä. Iloinen yllätys kääntyy katastrofiksi, kun vaimo huomaa, ettei mies olekaan ollut hänen sairautensa aikana niin uskollinen kuin on antanut ymmärtää.
Kauniisti kuvatun ja rikkaasti lavastetun elokuvan juonenkäänteet ovat puhdasveristä melodraamaa ja roolihahmot sen mukaisia. Ilahduttavaa sen sijaan on, että tämä kaikki tapahtuu vähitellen ja salaisuudet paljastuvat itse kullekin ilman sen selkeämpiä alleviivauksia. Näyttelijäsuorituksetkin ovat tyylilajiin sopivia, joskin pettävää aviomiestä esittävä Alberto Collo tyytyy lopussa pelkäksi käsien levittelijäksi, eikä saa roolihahmoonsa enää samanlaisia vivahteita kuin mitä elokuvan alkupuolella. Manzini on sen sijaan elementissään ja hallitsee hahmonsa kaikki käänteet suvereenisti.
L’ombra menestyi hienosti myös kansainvälisillä markkinoilla ja vahvisti Manzinin asemaa italialaisen mykkäelokuvan naisnäyttelijöiden eturivissä. Meidän epäonneksemme se jäi myös hänen viimeiseksi säilyneeksi mykkäelokuvakseen. Vuonna 1927 elokuvamaailmasta vetäytynyt tähti kokeili taitojaan vielä yhdessä äänielokuvassa (L’ultimo dei Bergerac, 1934) ennen täydellistä lopettamistaan. Tämän jälkeen hän muutti Brasiliaan, jossa kuoli 51-vuotiaana vuonna 1941.
Tuotanto: Alba Film
Ohjaus: Mario Almirante
Käsikirjoitus: Mario Almirante (Dario Niccodemin näytelmästä)
Kuvaus: Ubaldo Arata
Näyttelijät: Italia Almirante Manzini (Berta Trégner), Alberto Collo (Gerardo Trégner), Liliana Ardea (Elena Preville), André Habay (Alberto Davis), Vittorio Pieri (Bertan kummisetä), Domenico Marventi (lääkäri).
Kesto: 90 min.
Ensi-ilta: joulukuu 1923 / ---