Ernst Lubitsch

ERNST LUBITSCH

s. 28.1.1892 Berliini, Saksa

k. 30.11.1947 Los Angeles, Yhdysvallat


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Hollywoodin vetovoima oli 1920-luvulla sen verran voimakas, että ani harva vanhan mantereen elokuvaohjaaja pystyi vastustamaan unelmakaupungin kutsua. Moni heistä menestyi uudessa kotimaassaan kohtuullisesti, mutta vain muutaman onnistui nousta kuningasluokkaan. Yksi heistä oli Ernst Lubitsch, saksalaisen elokuvan suuri mestari niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Lubitschin suosio vain kasvoi Hollywoodin vuosina, jopa siinä määrin, että hänen amerikkalaisuransa tuntuu jyränneen Saksassa tehdyt elokuvat alleen.

KOULUTUKSESTA VIIS KUN TAIDE KUTSUU
Berliinissä syntynyt Lubitsch oli nelilapsisen perheen nuorimmainen. Hänen isänsä Simon oli Grodnosta, silloiseen Venäjään kuuluvasta kaupungista, Berliiniin muuttanut räätäli. Anna-äidin lapsuus ja nuoruus oli puolestaan kulunut Berliinin lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa, Wriezen-on-the-Oderissa. He menivät naimisiin 1870-luvulla ja saivat kolme ensimmäistä lastaan seuraavalla vuosikymmenellä: Richard (1882), Marga (1884) ja Elsa (1885), Ernstin ollessa vanhempiensa iltatähti. Lubitschien elämän kerrotaan olleen vakaata ja vaikka perheen sisällä satunnaisesti räiskyikin, muisteli Ernst lapsuutensa olleen onnellinen. Perhe tuli hyvin toimeen isän räätäliliikkeen ansiosta, jonka paras menestyksen aika osui ensimmäistä maailmansotaa edeltäneisiin vuosiin.

Vakavaraisella perheellä oli mahdollisuus harrastaa sekä kulttuuria että huvituksia, ja Ernst tunsi jo nuorena vetoa teatteria ja musiikkia kohtaan. Tämä näkyi myös koulutyössä, joka tuntui tulevasta viihdyttäjästä silkalta ajanhukalta. Ernstin isän pettymykseksi pojasta ei tullutkaan hänen työnsä jatkajaa, sillä poika suuntasi tarmonsa teatteriin. 16-vuotiaana koulunsa lopettaneen Lubitschin ensimmäinen kontakti viihdemaailmaan oli suosittu koomikko Victor Arnold, joka toimi nuoren näyttelijänalun opettajana ja tukijana. Todellisen läpimurron tuleva ohjaajasuuruus teki vuonna 1911, jolloin hän liittyi arvostetun Max Reinhardtin teatteriryhmään. Lubitsch oli saavuttanut 19-vuotiaana aseman, johon lähes jokainen saksalainen näyttelijä olisi ollut tyytyväinen.

Lubitschin roolit olivat pitkään vähäpätöisiä tai jopa mitättömiä, mutta se ei häntä haitannut. Hän katsoi, opiskeli ja oppi: Reinhardtin taito luoda lämmin ja tiivis kanssakäyminen näyttelijän ja yleisön välille muodostui myös Lubitschin ohjenuoraksi. Hän ei ollut ainoa elokuva-alan henkilö, joka aloitti viihdyttäjän uransa Reinhardtin alaisuudessa: F. W. Murnau, Werner Krauss, Conrad Veidt, Paul Wegener, Lil Dagover, Wilhelm Dieterle ja Marlene Dietrich olivat kaikki jossain vaiheessa Reinhardtin oppilaita. Teatterimestari teki itsekin muutaman elokuvan, mutta ei noussut sillä saralla oppilaidensa kaltaiseen kuuluisuuteen.

Lubitsch tunsi kiinnostusta myös elokuvia kohtaan. Ensimmäiset askeleet uuden median parissa hän otti vuonna 1913. Yhtiö oli Bioscop GmbH, jonka riveissä työskentelivät mm. Paul Wegener ja koko maailman ihailema, tanskalaissyntyinen Asta Nielsen. Ensimmäiset elokuvaroolit ovat hämärän peitossa, mutta varmaa on se, että hänestä sukeutui nopeasti yleisön suuri suosikki, ”Chaplinin ja Linderin veroinen” (Peter von Bagh). Pelkillä elokuvilla ei päässyt kuitenkaan rikastumaan, joten Lubitsch jatkoi vielä teatteriuraansakin. Ensimmäinen maailmansota ei vaikuttanut hänen urakehitykseensä, sillä vaikka hän oli syntyperäinen saksalainen, isän kansallisuuden vuoksi hänet laskettiin venäläiseksi, eikä Lubitsch ollut siksi kelvollinen palvelemaan Saksan armeijassa.

Elokuvaura alkoi ottaa sodan aikana yhä enemmän tuulta alleen. Lubitschin ensimmäisenä todella merkittävänä elokuvana pidetään vuonna 1916 valmistunutta Schihpalast Pinkusta. Komedia toisensa perään herätti ihastusta ja kun ura teatterissa alkoi polkea paikallaan, oli Lubitschin tehtävä valintansa. Hänen viimeiseksi Reinhardt-tuotannokseen jäi Leo Tolstoin näytelmä The Living Corpse, jota esitettiin syksyllä 1917.

AIKANSA SUURIN SAKSALAISOHJAAJA
Lubitsch vaihtoi alaa juuri sopivaan aikaan, sillä maan elokuvateollisuuden johtoon kohosi uusi suuryhtiö Ufa (Universum Film Aktien Gesellschaft). Yhtiö kaappasi alaisuuteensa pieniä elokuvayhtiöitä toisensa jälkeen, myös sen, jossa Lubitsch työskenteli. Ufa:n tarjoamat paremmat tuotanto-olosuhteet ja suuremmat budjetit näkyivät myös elokuvien laadussa. Hänen teoksensa menestyivät hyvin myös uudessa yhtiössä ja pian Lubitschista oli tullut yksi Ufa:n johtavista ohjaajista. Hän jatkoi myös näyttelemistä, mutta siirtyi pysyvästi kameran taakse vuonna 1919 valmistuneen Käsekonig Holländer -komedian jälkeen. Jälkipolvien suureksi harmiksi näistä lyhytelokuvista on säilynyt ainoastaan muutama.

Ufalla Lubitsch sai työskennellä monien aikansa parhaiden näyttelijöiden kanssa. Pola Negri, Emil Jannings, Paul Wegener, Ossi Oswalda ja Harry Liedtke olivat Lubitschin elokuvien vakiokasvoja. Heistä kukaan ei kuitenkaan ollut yhtä tärkeä, kuin ohjaajan käsikirjoittajaystävä Hanns Kräly. Kräly ja Lubitsch kirjoittivat suurimman osan elokuvista yhdessä, ja heidän menestyksensä jatkui myös Hollywoodissa. Krälyn uralle ja ystävyydelle Lubitschin kanssa tuli nolo loppu, kun hänen suhteensa ohjaajan vaimoon Heleneen tuli ilmi. Lubitschien avioerosta huolimatta tapahtuneen suurin häviäjä lienee Kräly, joka putosi – tai pudotettiin – ulos Hollywoodin sisäpiiristä. Yli 20 elokuvaa seitsemässä vuodessa kirjoittanut Kräly teki kahtena viimeisenä vuosikymmenenään enää seitsemän käsikirjoitusta. Hanns Kräly kuoli vuonna 1950.

Lubitschin ohjaajanuran ensimmäinen todellinen menestyselokuva oli vuonna 1918 valmistunut Carmen, Pola Negrin ja Harry Liedtken tähdittämä eksoottinen draama Espanjan rannikolta. Tämän seurauksena Lubitsch alkoi kiinnittää suurta yleisönsuosiota nauttineen Negrin yhä useampiin elokuviinsa, mikä merkitsi ohjaajan aiemman tähden, ”saksalaisena Mary Pickfordina” pidetyn Ossi Oswaldan hyllyttämistä. Samalla Lubitschin elokuvat alkoivat muuttua yhä rohkeammiksi ja pisteliäämmiksi. Hän laski leikkiä kaikesta: armeijasta, hallitsijoista ja miljonääreistä, uskontoakaan unohtamatta. Olipa kyseessä sitten spektaakkeli tai pienimuotoinen komedia, Lubitschin ja Krälyn yhteistyö synnytti jatkuvasti maukkaita hedelmiä yleisön nautittavaksi.

Ensimmäiset kansainvälisesti merkittävät teokset olivat spektaakkeleita, joiden pariin Lubitsch siirtyi vuonna 1919 ensi-iltansa saaneen pukuelokuvan Madame Dubarry myötä. Ludwig XV:n hoviin sijoittuvan tarinan tähtinä olivat Jannings ja Negri. Suurella budjetilla tehty elokuva avasi ohjaajalle väylän Hollywoodiin ja pian tämän jälkeen valmistuneen Anna Boleynin (1920) jälkeen oli vain ajan kysymys, milloin Lubitsch jättäisi kotimaansa. ”Euroopan Griffithiksi” nimetty ohjaaja lähti Hollywoodiin kaksi vuotta myöhemmin, Mary Pickfordin kutsumana.

UUDELLA MANTEREELLA
Lubitschin uran alku Hollywoodissa ei ollut helppo. Pickfordin kanssa tehty Rosita (1923) oli kyllä kriitikoiden mieleen, mutta jostain syystä Pickford oli pettynyt lopputulokseen, eikä alun perin suunniteltua toista elokuvaa enää tehty. Ohjaaja pettyi amerikkalaiseen työnantajaansa sen verran pahasti, että suunnitteli palaavansa takaisin Saksaan. Väliin ehti Harry Warner, joka tarjosi Lubitschille vastustamatonta sopimusta: lähes täydellinen päätäntävalta elokuvien suhteen aina työryhmää, kuvauspaikkoja ja jälkituotantoa myöten. Lubitschia ei tarvinnut maanitella jäämään.

Charles Chaplinin Nainen Pariisista (A Woman of Paris, 1923) oli tehnyt suuren vaikutuksen Lubitschiin, jonka erikoisalaksi muodostui avioliittokomedia. Ensimmäinen ohjaustyö, Avioliiton ilveilyä (The Marriage Circle, 1924) oli suuri menestys, ja pian ohjaaja toisensa jälkeen yritti luoda Lubitschin elokuvan kaltaisia teoksia. Seuraavat ohjaustyöt eivät olleet samanlaisia rahasampoja, jolloin Lubitschin asema Warnerilla alkoi horjua. Kumpikaan osapuoli ei ollut enää tyytyväinen tilanteeseen ja vuonna 1926 ohjaajan oli aika jatkaa matkaa. Ensin M-G-M:lle, jossa syntyi suuri amerikkalainen mykkäelokuvaklassikko Vanha Heidelberg (The Student Prince in Old Heidelberg, 1927). Paramountille ohjattu Isänmaan ystävä (The Patriot, 1928) tähtenään Emil Jannings lukeutuu puolestaan etsityimpiin kadonneisiin elokuviin. Lubitschin mykkäelokuva-aika päättyi tylsään ja kaikin puolin laimeaan vuoristodraamaan Ikuinen rakkaus (Eternal Love, 1929).

Äänielokuvaan siirtyminen kävi vaivattomasti. Maurice Chevalierin ja Jeanette MacDonaldin tähdittämä musikaali Prinssi-puoliso (The Love Parade, 1929) esitteli uudenlaisen Lubitschin, joka jatkoi lajityypin parissa muutaman seuraavan vuoden ajan. Suurimpina ohjaustöinä pidetään vuonna 1932 valmistunutta Chevalier-MacDonald -yhteistyötä Hetki sinun kanssasi (One Hour With You) sekä samana vuonna valmistunutta Trouble in Paradisea, joka ”ei saanut koskaan Suomen ensi-iltaa, sillä elokuvatarkastamo kielsi sen 1930-luvulla neljästi” (Antti Alanen).

VIIMEINEN VUOSIKYMMEN
Vuosikymmenen puoliväli oli kiireistä aikaa niin studiolla kuin siviilissäkin. Lubitsch palasi M-G-M:lle vuonna 1934 tehdäkseen uusintaversion Erich von Stroheimin ohjaamasta mykkäelokuvasta Iloinen leski (The Merry Widow, 1925). Tuloksena oli ”hänen musikaaliensa huipennus” (Alanen), joka oli samalla myös Chevalierin ja MacDonaldin viimeinen yhteinen elokuva. Iloisen lesken jälkeen Lubitsch siirtyi Paramountin Astoria-studioiden tuotantopäälliköksi, mutta toimi virassa lopulta vain vuoden. Yksityiselämän puolella alkanut suhde brittiläiseen näyttelijään, Vivian Gayeen, johti avioliittoon, joka päättyi yhdeksän vuotta myöhemmin. Entinen kotimaa palkitsi arvostetun ohjaajan ottamalla häneltä kansalaisuuden pois, sillä natsipuolueen mielestä juutalainen Lubitsch oli ”valtiolle vaarallinen henkilö”. Lubitsch haki Yhdysvaltojen kansalaisuutta ja sai sen vuonna 1936. Ernst Lubitschin ainoa tytär, Nicola, syntyi vuonna 1938.

Lubitsch piti Iloisen lesken jälkeen kolme vuotta taukoa ohjaamisesta, mutta palasi Marlene Dietrich -elokuvalla Enkeli (Angel, 1937). Seuraavina vuosina valmistui koko joukko tunnettuja teoksia, niiden joukossa Greta Garbon kanssa tehty Ninotchka (1939), suosittu Kauppa kulman takana (The Shop Around the Corner, 1940) sekä vuonna 1942 valmistunut Ollako vai eikö olla (To Be Or Not To Be), natsimiehityksen aikaiseen Varsovaan sijoittuva, ristiriitaisen vastaanoton saanut mustaakin mustempi komedia, jonka katsottiin leikkivän rankalla aiheella turhan kepeästi. Lubitschin käsittelyssä aiheesta muotoutui mestariteos, jonka lennokkuus ja nokkela sanailut ihastuttavat vieläkin.

Hauras terveys alkoi vaatia veronsa ja vuonna 1943 Lubitsch sai vakavan sydänkohtauksen. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt hänen työntekoaan, joka jatkui aina kuolemaan saakka. Viimeiseksi ohjaustyöksi jäi vuonna 1948 valmistunut, Otto Premingerin viimeistelemä Kärpännahkaviitta (That Lady in Ermine). Lubitsch kuoli 55-vuotiaana sydänkohtaukseen kotonaan Hollywoodissa, hänet on haudattu Forest Lawn Memorial Parkiin, Glendaleen, Los Angelesiin. Lubitsch oli kolmesti ehdokkaana parhaan ohjaajan Oscar-palkintoon, mutta ainoan Oscarinsa hän sai ”työstään elokuvataiteen hyväksi” vuonna 1947.

LUBITSCHIN ELOKUVISTA
Lubitsch oli ja tahtoi olla koomikko. Hänellä oli aina pilke silmäkulmassa, olipa asia kuinka vakava tahansa. Toisinaan se kirvoitti arvostelijoilta ankaraa kritiikkiä, mutta useimmiten ohjaajan leikittelytaitoja ihailtiin. Ei ollut olemassa sellaista tahoa, joka ei olisi saanut tarvittaessa osuutta Lubitschin terävästä satiirista. ”Hänen teoksiensa kepeys ja ajanvietteellisyys olivat pian siinä määrin legendaarisia, että muodostui käsite Lubitschin kosketus” (Peter von Bagh). Hän hallitsi yhtä lailla riehakkaat farssit, hienostuneet avioliittokomediat, musikaalit, spektaakkelit ja poliittiset satiirit. Max Reinhardtin pojan, Gottfried Reinhardtin, mukaan ”Lubitschilla oli paljon enemmän yhteistä amerikkalaisten kuin eurooppalaisten kanssa. Hän oli useimpien amerikkalaisten kaltainen, avoin persoona, mitä ei suinkaan katsottu pahalla.”

Käytännössä ainoa asia, josta Lubitschia on vuosien saatossa arvosteltu, liittyy hänen tapaansa ohjata näyttelijöitä. Vaikka Lubitsch työskenteli vuodesta toiseen maailman parhaiden näyttelijöiden kanssa, ei hän antanut heille vapauksia rooliensa tulkitsemiseen, vaan kertoi aina, kuinka mikäkin kohtaus tulisi tehdä. Tämä ei ollut tuohon aikaan poikkeuksellista, mutta nykyään varsin epätavallista.

LUBITSCHIA OMIIN KOKOELMIIN
Enrst Lubitschin uraan on helppo tutustua, sen verran runsaasti hänen elokuviaan on tätä nykyä tarjolla. Monet Yhdysvalloissa ohjatut mykkäelokuvat odottavat vielä julkaisuaan, kun taas Saksassa tehtyjä elokuvia on saatavilla kymmenkunta. Sekä Euroopassa (Masters of Cinema) että Yhdysvalloissa (Kino) julkaistu, kuudesta elokuvasta ja dokumentista koostuva Lubitsch in Berlin on kätevä tapa aloittaa ohjaajan uraan tutustuminen. Äänielokuviakin on julkaistu kymmenkunta, suuri osa laadukkaina Criterion/Eclipse -julkaisuina. Valinnanvaraa siis riittää.

LÄHTEET: Alanen, Antti: MMM Elokuvaopas, Otava, Helsinki, 2005.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia, Otava, Helsinki, 1998
Eyman, Scott: Ernst Lubitsch: Laughter in Paradise, Simon & Schuster, New York 1993.
Katz, Ephraim: Film Encyclopedia, MacMillan Publishers Ltd., London 2001.

ERNST LUBITSCH MYKKÄELOKUVASIVUSTOLLA
  • Augen die Mumie Ma, Der (1918)
  • Austernprinzessin, Die (Osteriprinsessa, 1919)
  • Puppe, Die (Nukke, 1919)
  • Madame Dubarry (1919)
  • Sumurun (1920)
  • Anna Boleyn (1920)
  • Bergkatze, Die (1921)
  • Weib des Pharao, Das (Faaraon vaimo, 1922)
  • Marriage Circle, The (Avioliiton ilveilyä, 1924)
  • Student Prince in Old Heidelberg, The (Vanha Heidelberg, 1927)
  • Eternal Love (Ikuinen rakkaus, 1929)


  • © 30.8.2012 Kari Glödstaf