SAMANARVOISET LAIN EDESSÄ


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Lydia Thorne (Leatrice Joy) on miljonääri, joka vähät välittää muista kuin itsestään. Nuoren naisen elämä onkin täynnä nopeita autoja, kalliita koruja ja turkiksia, samppanjantäyteisiä juhlia ja perässä roikkuvia poikamiehiä. Ainoastaan yhtä haluamaansa miestä Lydia ei ole verkkoonsa saanut, nuorta lakimiestä Daniel J. O’Bannonia (Thomas Meighan).

O’Bannon rakastaa Lydiaa, vaikka onkin neitokaisen täysi vastakohta. Sisimmässään O’Bannon toivoo, että nainen oppisi elämään hiukan rauhallisemmin ja tasapainoisemmin, sillä häntä yksinkertaisesti iljettää moinen elämäntyyli. Kun Lydia aiheuttaa holtittomalla liikennekäyttäytymisellään moottoripyöräpoliisin kuoleman, joutuu hän O’Bannonin kanssa oikeussalissa vastakkain. Toisin kuin nainen luulee, ei lakimies aio päästää häntä helpolla, vaan päättää toimittaa tämän vankilaan, jossa neito miehen toiveen mukaan oppisi kasvamaan aikuiseksi.

Manslaughter                  Manslaughter

Cecil B. DeMillen Norsunluukuninkaasta (1915) alkanut nousukausi jatkui Mary Pickford –elokuvilla ja tyylikkäillä avioliittokomedioilla aina 1920-luvun vaihteeseen, jolloin ohjaaja alkoi jossain vaiheessa olla kiinnostuneempi elokuviensa tuotoista kuin itse sisällöstä. Tällöin hänestä kehkeytyi pahimmillaan ärsyttävyyteen asti laskelmoiva talousnero, joka tiesi tasan tarkkaan kuinka elokuvista tehtiin myyviä: ensin ryvettiin synnissä ja irstailuissa, kunnes koettiin täydellinen kääntymys ja aloitettiin uusi, siveä elämä. Toisinaan nämä ”happy endit” onnistuivat, toisinaan eivät. On sääli, että DeMillen kaltainen taituri turvautui moisiin latteuksiin, sillä pohjimmiltaan tämäkin teos sisältää paljon käyttökelpoista materiaalia, jossa olisi ollut aineksia huomattavasti parempaan. Tällaisenaan kokonaisuus on kuitenkin sitä luokkaa, ettei elokuvaa katsoessa oikein edes tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.

Olisi mukava tietää, mitä DeMille ajatteli elokuvastaan. Väkisinkin tulee nimittäin mieleen, että ohjaaja on laskenut riman tarkoituksella mahdollisimman alas vain katsoakseen, mitä elokuvayleisölle voi syöttää. Moraalisaarna välinpitämättömyyttä ja huikentelevaisuutta kohtaan voisi toimia edelleen kelvollisesti, ellei sitä esitettäisi niin lapsellisesti ja mauttomasti. Välitekstit ovat monin paikoin erittäin naiiveja ja varsinaisena moraalisaarnaajana kunnostautuva O’Bannon muodostuu tahollaan tahattoman koomiseksi. Loppuratkaisu on elokuvan hengen mukainen eli imelä ja vastenmielinen – täydellinen esimerkki amerikkalaiselle elokuvayleisölle suunnatusta lopetuksesta.

Manslaughter                  Manslaughter

Myös näyttelijöiden suorituksissa olisi ollut parantamisen varaa. Meighanin roolihahmo on kieltämättä typerä, mutta mies suoriutuu olosuhteisiin nähden roolistaan varsin hyvin. John Gilbertin tuolloinen vaimo Leatrice Joy aloittaa erinomaisesti, mutta sortuu loppua kohden luvattoman usein teatraalisuuteen. Hieman yllättäen parhaimmasta ja luonnollisimmasta näyttelijäsuorituksesta vastaa sivuosassa esiintyvä Lois Wilson, joka tuo näin edes hieman valoa tämän ankeuden keskelle.

Samanarvoiset lain edessä on DeMillen heikoimpia teoksia, johon ei kannata tarttua, ellei lukeudu ohjaajan vankkumattomiin kannattajiin. Tarinassa olisi potentiaalia paljon parempaankin, mutta ohjaajan viljelemät lapsellisuudet syövät tehoja kiitettävästi – jopa siinä määrin, ettei elokuvan hienoinen ylipituuskaan tunnu missään.

MANSLAUGHTER, 1922 Yhdysvallat

Tuotanto: Paramount Ohjaus: Cecil B. DeMille Käsikirjoitus: Jeanie Macpherson (Alice Duel Millerin tarinasta) Kuvaus: L. Guy Wilky, Alvin Wyckoff Leikkaus: Anne Bauchens Puvustus: Paul Iribe, Clare West
Näyttelijät: Leatrice Joy (Lydia Thorne), Thomas Meighan (Daniel J. O’Bannon), Lois Wilson (Evans, Lydian palvelijatar), Jack Mower (poliisi), Julia Faye (rva Drummond), Edythe Chapman (Adeline Bennett), Dorothy Cumming (Eleanor Bellington), Casson Ferguson (Bobby Dorest), George Fawcett (tuomari Homans)



© 9.1.2008 Kari Glödstaf