Die Büchse der Pandora

PANDORAN LIPAS


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Saksalaisen mykkäelokuvan viimeinen mestariteos, G. W. Pabstin ohjaama Pandoran lipas valmistui melkoisen mediakohun saattelemana – tilanne tuo jossain määrin mieleen vuosikymmentä myöhemmin valmistuneen elokuvan Tuulen viemää (1939) tuotantotapahtumat. Löytääkseen täydellisen näyttelijän elokuvansa pääosaan Pabst katsasti satoja mahdollisia näyttelijättäriä, mutta mitään valmista ei syntynyt. Lopulta näytti siltä, että rooli menisi sitä jo näyttämöllä tulkinneelle Marlene Dietrichille, kunnes Pabst teki elämänsä löydön ja kiinnitti rooliin kaksikymmentäkaksivuotiaan Louise Brooksin, Hollywoodissa mitättömiin sivuosiin juuttuneen näyttelijättären.

Brooksin valinta herätti sekä vastustusta että ihailua. Monet pitivät häpeällisenä sitä, että saksalaisen näytelmän pohjalta tehtyyn elokuvaan ei löydetty kotimaista näyttelijätärtä, toisaalta koettiin kuitenkin imartelevana, että amerikkalainen näyttelijätär kiinnostui tekemään elokuvaa Saksassa – muuttovirtahan oli jo miltei vuosikymmenen ajan ollut täysin päinvastainen. Vaikka sen enempää Brooks kuin itse elokuvakaan ei valmistuttuaan juuri ylistyssanoja osakseen saanut, muistetaan Pandoran lipas nykypäivänä varsinkin Louise Brooksin häikäisevimpänä valkokangastuokiona.

Die Büchse der Pandora                  Die Büchse der Pandora

Franz Wedekindin kahteen näytelmään perustuvan elokuvan päähahmo on tanssijatar Lulu, jonka aika kuluu enemmän miesten kuin teatterin parissa. Lulu elää täysin vaistojensa varassa ja hänen kauneutensa ja estoton elämänjanonsa lumoavat sekä miehet että naisetkin. Mutta hänen rakkautensa on myös tuhoavaa ja ennen pitkää kurimus imaisee syövereihinsä niin Lulun kuin tämän lähipiirinkin.

Pandoran lipas jatkaa Pabstin yhteiskuntaelokuvien sarjaa, joka alkoi köyhyyttä kuvaavalla Ilottomalla kadulla (1925) ja jatkui koko Euroopan rappiotilaa käsittelevällä Vallankumouksen hornankattilalla (1927). Tällä kertaa Pabstin tarkkailun kohteena oli saksalaisen yhteiskunnan seksuaalimoraalin löystyminen, joka oli ryöstäytynyt lopullisesti käsistä inflaatiovuosien aikana. Louise Brooks kuvasi tuon aikaista Berliiniä kaupungiksi, jossa "seksi oli keskeisin liiketoimi". Se on läsnä elokuvassakin kaikkialla, ensin viattomana nautintona, kunnes se alkaa saada yhä vaarallisempia piirteitä osoittaen raadollisuutensa vallan välineenä. Nykykatsojan on kuitenkin turha odottaa näkevänsä mitään sensaatiohakuista, sillä täydellisenä ammattilaisena Pabstin ei tarvinnut kosiskella yleisöä millään ala-arvoisilla tirkistelyaineksilla.

Lulun tarina olisi helppo maali kaikenlaisille opettavaisille moraalisaarnoille, mutta vaikka Pabst useasti kääntyikin elokuvissaan viimeisen silauksen antamisen sijaan halpahintaisten ratkaisujen puoleen, ei hän tällä kertaa sorru moiseen. Vaikka elokuvan päähenkilöiden kohtalot ovatkin sinetöityjä, lataa Pabst tarinan loppuun hätkähdyttävän tuokion: viimeisillä metreillä Lulun kasvoilla on elokuvan aikana nähtävissä ensimmäistä kertaa onnen täyttymys, täydellinen autuus ja rauhallisuus – kohtalostaan huolimatta. Loppu on tietyllä tapaa koruton, mutta antaa samalla myös tarinalle sen ansaitseman päätöksen.

Die Büchse der Pandora                  Die Büchse der Pandora

Pandoran lipas on hyvin vähäeleisesti toteutettu elokuva. Pabstin tausta teatteriohjaajana näkyy hänen elokuvissaan, sillä hänelle oli tärkeintä mitä kamera tallentaa, ei miten. Vaativien kameratemppujen sijaan Pabst luottaa vahvasti toteutettuihin kohtauksiin, napakkaan leikkaukseen sekä taidokkaaseen kuvaukseen. Myös lavastuksessa on nähtävillä vuodet teatterin maailmassa. Kurimuksen kiihtyessä elokuvan miljöö muuttuu synkemmäksi ja Pandoran lipas huipentuu Pabstin mykkäelokuvien kuuluisimpaan ja komeimpaan jaksoon, Sohon usvaisille kaduille, joulukuusen ja joululaulujen maailmaan.

Pabstin mieltymys näyttelijöiden psykologiseen puoleen näkyy luonnollisesti heidän työskentelyssään. Henkilöt eivät näyttele roolejaan, vaan pikemminkin elävät niissä – lihallisina ja todellisina. Laadukkaan kaartin kirkkaimmaksi tähdeksi nousee Brooks, jonka säteilevä olemus täyttää valkokankaan kohtaus kohtaukselta. Brooksin täydellistä omistautumista rooliinsa helpotti varmasti myös se, että Lulun hahmo oli monella tasolla kuin suora lainaus kaunottaren elämästä aina lukuisia rakastajia myöten. Louise Brooksissa olisi ollut ainesta näyttelijänä vaikka mihin, mutta Hollywoodin egoistiset elokuvatuottajat eivät katsoneet hyvällä omapäistä neitoa ja pitivät tahollaan huolen siitä, ettei hän saanut milloinkaan kunnon mahdollisuutta näyttää Hollywoodissa todellisia kykyjään.

Die Büchse der Pandora                  Die Büchse der Pandora

Pandoran lipas ei menestynyt odotetulla tavalla. Yleisö ei kokenut sitä omakseen, eivätkä kriitikotkaan suhtautuneet siihen suopeasti. Kaiken lisäksi sensuuri tarttui siihen innokkaasti kaikkialla – elokuva kiellettiin myös Suomessa – joten vuosien ajan sitä oli mahdotonta nähdä alkuperäisessä muodossaan. Mutta aivan kuten F. W. Murnaun Nosferatun (1922) tapauksessa on käynyt, on arvostelu muuttunut vähitellen arvostukseksi ja nykyään Pandoran lipasta pidetään yleisesti saksalaisen mykkäelokuvan suuriin klassikoihin lukeutuvana elokuvana.

DIE BÜCHSE DER PANDORA, 1929 Saksa

Tuotanto: Nero Film AG Ohjaus: G. W. Pabst Käsikirjoitus: Ladislaus Vajda (Franz Wedekindin kahdesta näytelmästä) Kuvaus: Günther Krampf Lavastus: Andrej Andrejew, Gottlieb Hesch Leikkaus: Joseph R. Fliesler
Näyttelijät: Louise Brooks (Lulu), Fritz Kortner (tohtori Peter Schön), Franz Lederer (Alwa Schön), Carl Götz (Schigolch), Krafft Raschig (Rodrigo Quast), Alice Roberts (Anna Geschwitz), Michael von Newlinsky (markiisi Casti-Piani), Gustav Diessl (Viiltäjä-Jack)



© 19.2.2006 Kari Glödstaf