KIELLETTY PARATIISI
”We don’t want to be ruled by a woman – especially such a woman.”
Vallankumoukset syntyvät sydämessä, kasvavat mielessä ja sammutetaan shekkivihkolla – näin ainakin Ernst Lubitschin kuuluisassa Kielletyssä paratiisissa, jossa valtion kassa uhkaa tyhjentyä liian useiden vallankumousten vuoksi. Syy on kenraaleihinsa yksi toisensa jälkeen rakastuvassa tsaarittaressa (Pola Negri), joka unohtaa rakkaudennälässään kaiken muun, kylväen kateutta ja mustasukkaisuutta sotilaidensa keskuuteen. Hänen pauloihinsa joutuu myös nuori ja idealistinen luutnantti (Rod La Rocque), joka saa kuitenkin ennen pitkää huomata, että on hallitsijalleen samanlainen leikkikalu kuin kaikki muutkin.
Vuonna 1923 Hollywoodiin saapuneen Ernst Lubitschin ura lähti alkutakeltelujen jälkeen hyvään nosteeseen hänen saatua sopimuksen Warner Bros. -yhtiöön. Lubitschista sukeutui varsin pian parisuhdekomedioiden erikoismies, jonka elokuvat nauttivat niin kriitikoiden kuin yleisönkin suosiota. Oma suosikkini on MGM:lle vuonna 1927 valmistunut Vanha Heidelberg, mutta myös Warnerille tehty Avioliiton ilveilyä on iästään huolimatta ihastuttava ja monet katselukerrat kestävä teos. Siksi odotukseni olivat varsin korkealla, kun kuulin Kielletyn paratiisin olevan tämän syksyn Le Giornate del Cinema Muton tunnuselokuva.
Lubitsch muistetaan ennakkoluulottomana ja nokkelana ohjaajana, joka riisui mielellään valtaapitävien naamiot ja näytti heidät vähemmän kunniallisessa valossa. Lubitschin elokuvissa hallitsijat olivat lemmenkipeitä ja itsekeskeisiä hölmöjä, jotka himoissaan saattavat koko valtion kriisiin – tunnetuimpana Madame Dubarrya jumaloinut Ludwig XV (Madame DuBarry, 1919) ja orjanaisen perään kaivannut faarao Amenes (Faaraon vaimo, 1922). Tältä osin Kielletty paratiisi mukautuu ohjaajansa filmografiaan saumattomasti, onhan kyseessä lennokas ja paikoin nokkelakin satiiri, jossa suurimpia palkintoja eivät saa sotatantereilla kunnostautuneet urhot, vaan hallitsijan – tässä tapauksessa tsaarittaren – makuuhuoneessa käytyjen lähitaisteluiden sankarit.
Kielletty paratiisi luokitellaan Lubitschin suurten mykkäelokuvien joukkoon, mutta en osaa sanoa, mistä sen maine pohjimmiltaan johtuu. Elokuvan arvoa on todennäköisesti nostanut sen vaikea saatavuus, sillä ainakin omasta mielestäni kyseessä on valitettavan yllätyksetön kokonaisuus. Sanailu on kyllä kauttaaltaan hauskaa, mutta ei kovin omaperäistä ja naurut tulevat hyvin perusvarmoista tilanteista. Negri on loistava pääosassa, mutta viekkaasti hymyilevä ja komiikassaan atomikellon tarkkuudella työskentelevä Menjou varastaa silti koko shown. Yksittäisistä kohtauksista sävähdyttävin on se, kun kalalammikon ohiuiskenteleva asukki rikkoo veden pinnan juuri rakastavaisten suuteluhetkellä ja osoittaa katsojille, ettei todellisesta rakkaudesta tule tässä tarinassa kuitenkaan mitään.
Elokuva menestyi ilmestyessään erinomaisesti ja pönkitti entisestään sekä Lubitschin että Negrin uraa. Aivan yhtä varauksettoman vastaanoton se sai Pordenonessakin, jossa loppuunmyydyn Teatro Verdin yleisö nauroi katketakseen. Toivottavasti elokuva ei jää vain satunnaisten festivaalinäytösten herkuksi, sillä mielelläni katson tämän uudelleen ja olen valmis muokkaamaan tarpeen vaatiessa mielipidettäni suuntaan tai toiseen.
Tuotanto: Famous Players-Lasky Corporation
Ohjaus: Ernst Lubitsch
Käsikirjoitus: Agnes Christine Johnson, Hans Kraly (Lajos Birón ja Menyhért Lengyelin unkarilaisen näytelmän ja Edward Sheldonin siitä tekemän amerikkalaissovituksen pohjalta)
Kuvaus: Charles Van Enger
Lavastus: Hans Dreier
Puvustus: Howard Greer
Näyttelijät: Pola Negri (tsaaritar Katariina), Rod La Rocque (Alexei), Adolphe Menjou (lordi Chamberlain), Pauline Starke (Anna), Fred Malatesta (Ranskan suurlähettiläs), Nick De Ruiz (kenraali), Madame Daumery (palvelusneito)