Prapancha Pash

PRAPANCHA PASH


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Jokaisella elokuvamaalla on stereotypiansa, joita hyödynnettiin hyvin selvästi jo mykkäkauden tuotannoissa. Itänaapurimme sosiaalinen kurjuus tai palatsien ylellisyys, 1920-luvun saksalainen synkkyys, japanilainen askeettisuus, skandinaavisen luonnon puhtaus ja ihmisten arvokkuus. Intialaisissa elokuvissa ovat vahvasti esillä mystiikka, salajuonet ja eksoottinen luonto kaikkine kummallisuuksineen. Tällainen on myös saksalaisen Franz Ostenin vuonna 1929 ohjaama Prapancha Pash (engl. A Throw of Dice), intialais-saksalaisen trilogian päätöselokuva ja samalla hänen viimeinen mykkäelokuvansa ylipäätään.

Prapancha Pash alkaa suuresta kuninkaallisesta metsästysretkestä, jonka tarkoituksena ei ole kuitenkaan kaataa tiikeriä, vaan hallitsijan vastainen salaliitto on päättänyt raivata kuningas Ranjitin pois tieltään ja luovuttaa valtaistuin tämän serkulle, kuningas Sohatille. Murhayritys epäonnistuu, sillä lähellä asuva parantaja Kanwa onnistuu pelastamaan kuolevan Ranjitin, joka rakastuu hänen tyttäreensä Sunitaan. Rakastavaisten lähdettyä kohti kuninkaan palatsia parantaja murhataan ja juonittelu vallassa olevan kuninkaan ympärillä kiihtyy.

”Seitsemän kertaa aurinko nousi idästä ja laski liekehtivänä mereen. Seitsemän päivän ajan Ranjit ja Sunita olivat onnellisia.”

Prapanscha Pash                  Prapanscha Pash

1920-luvun alun Saksassa tehtiin koko joukko vieraisiin maailmoihin sijoittuvia spektaakkeleita, jotka keräsivät runsaasti kehuja aikalaisiltaan, mutta joiden studiomiljööt herättävät nykypäivänä useasti ansaitsematontakin hilpeyttä. Osten oli suunnannut Intiaan jo vuosikymmenen puolivälissä, mutta valitettavasti trilogian kahta ensimmäistä osaa ei ole saatettu yleiseen jakeluun, joten emme voi tarkistaa ohjaajan mieltymyksiä intialaisen postikorttimaiseman tallentamiseen. Prapancha Pashissa hän käyttää tällaisia kuvia siekailemattomasti ja vaikka elokuva rullaakin mukavasti eteenpäin, tulee katsojalle helposti mieleen, kuinka epäaidolta tämäkin illuusio tuntuu.

Vuosia Intiassa viihtynyt Osten tiesi maan tavoista ja kulttuurista varmasti paljon enemmän kuin mitä elokuvallaan osoittaa. Heppoinen juoni vielä menettelee, mutta perustyypillinen Intia-kuvasto käärmeenlumoojineen, haaremineitoineen ja palatseineen alkaa pidemmän päälle häiritä – ainoa klisee joka elokuvasta puuttuu, on taikaköysi. Toteutus nojaa paljolti kuviin ja aikakaudelle ominaisia kamera-ajoja ja tehokeinoja nähdään varsin vähän. Lopun joukkokohtauksessa on runsaasti ulkokultaista loistoa, mutta sitäkään ei hyödynnetä parhaalla mahdollisella tavalla.

Prapancha Pash saattaisi toimia paremmin, mikäli en olisi saanut aiemmin nähtäväkseni intialaisten tekemiä elokuvia kotimaastaan - näiden teosten aitous ja olosuhteiden hyödyntäminen kun ovat Ostenin teosta huomattavasti korkeammalla tasolla. Mikään läpijuoksu ei tämäkään elokuva tosin ole, mutta kuitenkin harmillisen stereotyyppinen ja kaikin puolin ennalta-arvattava, jotta siitä voisi nauttia täysin siemauksin.

PRAPANCHA PASH, 1929 Intia, Saksa, Iso-Britannia

Tuotanto: British Instructional Films (BIF), Eye 4 Films, Himansu Rai Film, Universum Film (UFA) Ohjaus: Franz Osten Käsikirjoitus: W. A. Burton (Niranja Palin tarinasta, saksalainen versio Max Jungk) Kuvaus: Emil Schünemann Lavastus: Promode Nath
Näyttelijät: Seeta Devi (Sunita), Charu Roy (kuningas Ranjit), Himansu Rai (kuningas Sohat), Madhu Bose (Kirkabar, kuningas Sohatin kätyri), Sarada Gupta (Kanwa, Sunita isä, erakko), Tincoy Chakrabarty (Raghunath)



© 13.3.2016 Kari Glödstaf