Le Giornate del Cinema Muto 2018

LE GIORNATE DEL CINEMA MUTO 2018

YHTEENVETO


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Pordenonessa järjestetty 37. Le Giornate del Cinema Muto -mykkäelokuvafestivaali näytti taas kerran, miksi tämä Pohjois-Italian kaupunki pysyy vuodesta toiseen mykkäelokuvaharrastajien ja -tutkijoiden kohtauspaikkana. Viikon aikana esitettyjen elokuvien kirjo ja aihealueet olivat niin laajoja, että niiden luetteleminen lyhyen festivaalikatsauksen yhteydessä on mahdotonta. Niinpä joudunkin toteamaan, että mikäli mitenkään vain on mahdollista, kannattaa itse tulla Pordenoneen katsomaan, kuinka erikoisesta tapahtumasta oikein on kyse.

Siitä lähtien kun festivaalit lauantaina pyörähtivät käyntiin, ei katsomiselle tullut juuri keskeytystä. Kenties ahnehdin liikaa, mutta viimevuotinen poissaolo, hyvä turnauskestävyys, monilukuiset harvinaisuudet ja pelkkä palava into naulasivat minut hyvin tiukasti Teatro Verdin penkkiin kiinni. Muistiinpanovälineet auttoivat elokuvien jälkikäteishahmotuksessa ja näkemääni sulateltuani alan työstää ajatuksiani toistenkin luettavaksi. Kaikkiaan katsoin yli 30 pitkää elokuvaa, tusinan verran lyhytelokuvia, pari dokumenttia sekä yhden teatteria ja elokuvaa yhdistävän mielenkiintoisen kombinaation.


KLASSIKOITA JA HARVINAISUUKSIA
Ohjelmisto tarjosi tänä vuonna runsaasti itselleni tuntemattomia elokuvia. Kaikkein eniten odotin Ivan Hedqvistin Untuvaista (Dunungen, 1919), Yasujiro Ozun Tokkan Kozoa (1929), Victor Sjöströmin Judaspengaria (1915), George Smithin Kapteeni Bloodia (tunnetaan myös nimellä Verinen kapteeni, Captain Blood, 1924) sekä Fred Niblon ja Lillian Gishin yhteistyötä Viholliset (The Enemy, 1927). Festivaalin tunnuselokuvalta, Ernst Lubitschin Kielletyltä paratiisilta (Forbidden Paradise, 1924) en odottanut juuri mitään, joten en voi sanoa pettyneeni - en tosin yllättyneenikään, Kielletty paratiisi oli pitkälti sellainen elokuva kuin ajattelinkin se olevan: hauska ja hyvä, mutta ei mitenkään erikoinen. Viime vuoden päätöselokuva, Vanha Heidelberg (The Student Prince in Old Heidelberg, 1927) on edelleen omissa papereissani selkeä ykkönen Lubitschin amerikkalaisia mykkäelokuvia vertailtaessa.

Mahalaskuja ei ohjelmistossa ollut ainoatakaan, mikä on tietenkin vain hyvä asia. Pahimmat pettymykset olivat Niblon Viholliset ja E. Mason Hopperin Paris at Midnight (1926) joista jälkimmäisessä harmittaa eniten hukattu potentiaali: Honoré de Balzacin Ukko Goriotin tiivistäminen onnistuneesti reiluun tuntiin on jo etukäteenkin ajateltuna lähes mahdotonta ja niin oli lopputuloskin - viitteitä, mutta ei sen enempää. Mauritz Stillerin Balettprimadonnan (1916, kuva alh. vas.) jäi myös harmillisen etäiseksi, vaikka elokuvaan onkin löydetty lisää materiaalia: valokuvien varassa etenevä kerronta ei toimi kuin ajoittain.


Le Giornate del Cinema Muto 2018                  Le Giornate del Cinema Muto 2018

Positiivisia yllätyksiä oli sen sijaan useita. Benjamin Chapinin ja oletettavasti myös John M. Stahlin yhdessä työstämä, alun perin kymmenosainen, mutta aikojen saatossa kahdella osalla lyhentynyt The Lincoln Cycle (1917, kuva ylh. oik.) esitti suurvallan ehkäpä tunnetuimman presidentin hyvin lämpimässä valossa, lopputuloksen ollessa sentimentaalinen, mutta ei siirappinen. Hotei Nomuran Tokyo Ondo (1932) näytti karulla tavalla rahan merkityksen japanilaisessa yhteiskunnassa. Marcel L'Herbierin L’Homme du large (1920) ja Max de Rieux'n La cousine Bette (1928) nousivat molemmat ranskalaisten elokuvien suosikkeihin, toisen ollessa vahvasti uskonnollisilla symboleilla ladattu draama isän ja pojan epäonnistuneesta suhteesta, kun taas toinen oli balzacmaista saippuaoopperaa parhaimmillaan. Richard Oswaldin goottilaiskauhun hengessä tekemä Baskervillen koira (Der Hund von Baskerville, 1929) oli huomattavasti pirteämpi Sherlock Holmes -filmatisointi kuin Pordenonessa kaksi vuotta sitten nähty ja merkittävästi enemmän palstatilaa saanut Sherlock Holmes (1916).

Festivaaleilla nähtiin myös sarja mainoselokuvia, joiden kekseliäisyydestä voivat tämän päivän kovalla rahalla palkatut mainosmiehet vain haaveilla. Omat suosikkini olivat Lotte Reinigerin vaativalla siluettitekniikalla toteuttama Nivea-ihonhoitotuotteita markkinoiva Das Geheimnis der Marquise (1921/1922) ja Koffie Nectar -yhtiön tuottama Le Secret de la cruisinière (1915), jossa sopivaa morsianehdokasta etsivä nuorukainen päättää pysytellä sinkkuna, kun saa selville parhaan mahdollisen kahvin salaisuuden.


JOHN M. STAHL, MELODRAAMAN MESTARI?
Bolognassa pian juhannuksen jälkeen järjestetty Il Cinema Ritrovato esitti kattavan retrospektiivin amerikkalaisen John M. Stahlin tuotannosta. Ei ole varmaan sattumaa, että Pordenonen ohjelmistossa olivat lähes kaikki hänen säilyneet mykkäelokuvansa. Suurimman osan mykän kauden ajasta Louis B. Mayerin alaisuudessa työskennelleen Stahlin teokset jakoivat katsojat vahvasti kahteen leiriin. Itse en tunnustaudu Stahlin ihailijaksi, sillä melodraamallakin on rajansa.

Stahlin teoksissa yhdistyvät hurjat tunnekuohut, kohtalon kolhut, mitä erikoisimmat yhteensattumat ja etenkin hänen varhaiset työnsä silattiin lähes poikkeuksetta loppuhuipentumilla, joista ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Hyvänä esimerkkinä käy Lapsi jonkas minulle annoit (The Child Thou Gavest Me, 1921), jossa aviottoman lapsen elättäjäksi suostunut isä lupaa ampua lapsen oikean isän, jos vain löytää tämän. Lopussa selviää molempien olevan sama mies: hänet on sodan aikana huumattu ja hän on raiskannut sairaanhoitajana toimineen nykyisen vaimonsa, jonka seurauksena nainen on tullut raskaaksi ja synnyttänyt pojan.


Le Giornate del Cinema Muto 2018                  Le Giornate del Cinema Muto 2018

Louis B. Mayerin mukana MGM:lle siirtyneen Stahlin töistä katosi terävin särmä ja vaikka ne teknisesti paranivatkin, niiden ominaistunne hiipui. Niinpä tähtikolmikolla Eleanor Boardman - William Haines - Conrad Nagel työstetty Morsiamen ryöstö (Memory Lane, 1926) latistuu lupaavan alun jälkeen typerryttäväksi kertomukseksi avioliitosta. Typerryttäväksi siksi, että Stahl olisi varmasti saanut aiheesta hurjemmatkin tehot irti. Viimeinen elokuva, In Old Kentucky (1927) jäi kotimatkan vuoksi näkemättä. Erityisesti tämä harmittaa siksi, että kyseessä on yksi harvoista King Vidorin Kansan miehessä (The Crowd, 1928) loistaneen James Murrayn säilyneistä nimikkeistä.


LOPUKSI
Viikon mittainen mykkäelokuvamatka oli kaikin puolin onnistunut. Ohjelmisto oli erinomainen, siirtymisen hotellilta teatteriin pystyi avajaispäivää lukuun ottamatta tekemään kuivin jaloin ja seurakin oli ensiluokkaista: siitä kiitos festivaalin muulle suomalaisedustukselle, Esalle, Antille ja Sannalle. Toivottavasti tapaamme samassa paikassa ja samoissa merkeissä myös ensi vuonna.

+ Ohjelmisto kokonaisuudessaan
+ Myyntipöytien parantunut tarjonta
+ Kopioiden korkea laatu

- Ei varsinaista valitettavaa, ruokatauot vain jäivät aiempaa lyhyemmiksi. Onneksi lähiravintolan toiminta on nopeaa ja luotettavaa.


KATSOTUT PITKÄT ELOKUVAT
James Cruze: Karavaani (The Covered Wagon, 1923) – Mario Caserini: Parsifal (1912) – John S. Robertson: Kirottujen laiva (Captain Salvation, 1927) – John M. Stahl: Her Code of Honor (1919) – Jean Epstein: L’Auberge rouge (1923) – John M. Stahl: Sowing the Wind (1921) – Mario Bonnard: Matterhornin voittaja (Der Kampf ums Matterhorn, 1928) – James Cruze: The Mating Call (1928) – Ivan Hedqvist: Untuvainen (Dunungen, 1919) – John M. Stahl: Lapsi jonkas minulle annoit (The Child Thou Gavest Me, 1921) – E. Mason Hopper: Paris at Midnight (1926) – David Smith: Kapteeni Blood (Captain Blood, 1924) – John M. Stahl: Suspicious Wives (1921) – Victor Sjöström: Judaspengar (1915) – Mauritz Stiller: Balettprimadonnan (1916) – Marcel L’Herbier: L’Homme du large (1920) – Gustavo Serena: Assunta Spina (1916) – Carl Th. Dreyer: Papinleski (Prästänkan, 1920) – John M. Stahl: The Song of Life (1922) – Paul Czinner: Liebe (1927) – Mario Bonnard: I Promessi sposi (1922) – Kenji Mizoguchi: Orizuru Osen (1935) – John M. Stahl: Aviomiehiä ja rakastajia (Husbands and Lovers, 1924) – Max de Rieux: La cousine Bette (1928) – Fred Niblo: Viholliset (The Enemy, 1927) – Alberto Degli Abbati: La Memoria dell’altro (1914) – Jacques Feyder: Atlantis (L’Atlantide, 1921) – Richard Oswald: Baskervillen koira (Der Hund von Baskerville, 1929) – Rune Carlsten: Vaarallinen kosinta (Ett farligt frieri, 1919) - King Baggot: The Home Maker (1925) – John M. Stahl: Morsiamen ryöstä (Memory Lane, 1926) – Hotei Nomura: Tokyo Ondo (1932) – Ernst Lubitsch: Kielletty paratiisi (Forbidden Paradise, 1924) – Mario Bonnard: Rosvojen kuningatar (Der Goldene Abgrund, 1927)



© 14.10.2018 Kari Glödstaf