Miltä kuulostaisi viikon mittainen matka Pohjois-Italiaan, maailman suurimmille mykkäelokuvafestivaaleille? Mykkäelokuvaharrastajana varmasti mahtavalta, saisihan festivaalilla nähdä niin suuria klassikoita kuin vastikään löydettyjä erikoisuuksiakin isolta kankaalta sekä tutustua aihepiirin uusimpiin kirjoihin ja tutkimuksiin aivan ensi käden tiedon kautta. Halutessaan voisi tehdä tuttavuutta kuuluisien tutkijoiden ja kriitikoiden kanssa, tai sitten vain nautiskella saapasmaan lämpimistä syyilloista herkullisia ruokia ja juomia maistellen.
Entäpä miltä tuntuisi, jos vielä hieman yli viikkoa ennen tapahtumaa lähestulkoon koko ohjelmisto on julkaisematta muutamia keskeisiä elokuvia lukuun ottamatta? Alkaisiko koko touhun mielekkyys arveluttaa, vai uskaltaisiko luottaa järjestäjien kultivoituneeseen makuun ja pitää edelleen voimassa olevat hotelli- ja lippuvaraukset vahvistettuina? Itse lukeuduin tähän joukkoon, mutta myönnän, että uskoni tapahtumaa kohtaan ei ollut vielä syyskuun puolivälissäkään kovin korkealla. Tuolloin mietin vielä vahvasti, vaihtaako ensi vuoden festivaalikohteeksi Bolognan Il Cinema Ritrovato, jossa en ole vielä toistaiseksi käynytkään.
HARRY PIEL, SAKSAN DOUGLAS FAIRBANKS – VAI OLIKO SITTENKÄÄN?
Festivaalin ykköstähtenä kimalsi saksalainen Harry Piel, jonka kansansuosio oli etenkin 1920-luvulla huikea. Hänen nimensä kirjoitettiin alkuteksteihin itse elokuvan yläpuolelle ja vertasivatpa aikalaiskriitikot häntä jopa Douglas Fairbanksiin. Vaikka Pielin ja Fairbanksin elokuvissa olikin paljon samaa, itse en lähtisi tällaista vertailua tekemään. Sen minkä Piel kenties vauhdissa voitti, sen hän sielukkuudessa ja herkkyydessä hävisi.
Harry Pielin elokuvallinen perintö on pahoin tuhoutunut ja Pordenonessa esitetyt elokuvatkin olivat usein typistyksiä niiden alkuperäisestä loistosta. Filmmuseum Düsseldorfin entisöijät olivat tehneet kuitenkin parhaansa ja saaneet kursittua kokoon kahdeksan elokuvan mittaisen retrospektiivin aivan tähden uran alkuajoilta mykän kauden huippuvuosiin asti. Itse katsoin näistä elokuvista kuusi, joskin yhden (Erblich Belastet, 1914) olin nähnyt Bonn Stummfilmtagen striimiltä kesällä 2022.
En liiemmin innostunut Pielistä enkä hänen elokuvistaan, joita vaivasi samat ongelmat kuin muitakin viime vuosien ansiokkaita näyttelijäretrospektiivejä. Lopputulos ei ole ollut osiensa summa, vaan elokuvat ovat poikkeuksetta kärsineet samojen kaavojen toistosta aina kyllästymiseen asti. Kerta toisensa jälkeen hän raivasi erinäisten vastoinkäymisten kautta tiensä voittoon, unohtamatta välillä taiteilla korkeilla paikoilla tai tapella rikollisten kanssa. Ainakin yhdessä elokuvassa nämä uskaliaat temput johtivat vääränlaiseen lopputulokseen: Das Teufelsaugen (1914) eräässä kohtauksessa on selvästi havaittavissa, kuinka sillalta vaunuineen putoava hevonen hukkuu konkreettisesti. Hienoimmaksi Pielin elokuvaksi nostan vuonna 1924 valmistuneen Mies ilman hermoja (Der Mann ohne Nerven, 1924, alh. vas.), jonka kuumailmapalloseikkailuja olisi mieluusti ihaillut kauemminkin.
DOKUMENTTEJA MAAILMAN LAIDOILTA
Koska katseluni suuntautuu niin vahvasti kokoillan elokuviin, joudun jaksamiseni vuoksi jättämään joitain lyhytelokuvakoosteita väliin. Nämä koosteet ovat useimmin uutisfilmejä, joiden arvon kyllä ymmärrän, mutta johonkin raja on silti vedettävä. Täyspitkät dokumenttielokuvat pyrin silti katsomaan aina, enkä ole pettynyt niihin vielä kertaakaan. En myöskään tänä vuonna, oikeastaan päinvastoin: vuosikymmeniä kateissa ollut Silvino Simões dos Santos Silvan vuonna 1918 ohjaama Amazonas, maior rio do Mundo (ylh. oik.) oli yksi festivaalin miellyttävimmistä uusista tuttavuuksista.
Amazon-jokea pitkin kulkevan laivan kyydissä pääsemme tutustumaan yli sata vuotta vanhoihin pähkinäpuuviljelmiin, kalastajakyliin ja karjatiloihin. Näemme valtavat jättiläispuut ja hurjat alkuasukkaat, joiden elämä oli vähitellen muuttumassa ns. sivistyksen leviämisen myötä. Elokuvaa katsellessa tuli mieleeni, että mikäli elintarvike- ja metsäteollisuus on ollut jo tuolloin noin laajamittaista, ei ihme, että saamme nykyään lukea Amazonin alueen peruuttamattomista tuhoista.
Täydellisenä yllätyksenä tuli puolestaan viidentoista minuutin mittainen Harlem Sketches (1935), jossa kuvattiin mustien asuinaluetta vuosikymmenen alussa. Karu ja alakuloinen lyhytelokuva ei tarjonnut juuri ilonaiheita, vaikka tanssiklubeille asti päästiinkin. Kuvat Pelastusarmeijalle pyhitetyistä kortteleista, työttömyysjonoista ja ränsistyneistä vuokra-asunnoista jäivät pitkäksi aikaa mieleen ja sehän on todennäköisesti ollut yksi elokuvan tarkoituskin.
MAE MURRAY, HARRY CAREY, SYDNEY CHAPLIN JA MITÄ NÄITÄ OLIKAAN…
Festivaalin tärppielokuvaksi oli valikoitunut Tšekin elokuva-arkistosta hiljattain löytynyt Nainen – arvoitus (Circe the Enchantment, 1924, alh. oik.), joka osoittautui vallan miellyttäväksi tuttavuudeksi. Siinä Maen esittämä nuori nainen juhlii ja pelaa kuin viimeistä päivää, vain huomatakseen lopussa elämäntapansa tyhjyyden. Flapper-tyttöjen tekemästä läpimurrosta huolimatta Mae Murray vei hahmon aivan uudelle tasolle ollen ehkä jopa vieläkin estottomampi ja huolettomampi kuin mitä Louise Brooksin, Clara Bow’n, Colleen Mooren ja Joan Crawfordin tulevaisuudessa esittämät villikot pystyivät koskaan olemaan. Elokuvan loppu ei ole sen parasta antia, mutta ohjaajana toiminut Robert Z. Leonard pystyy silti luovimaan sen tyylillä päätökseen.
Myös Harry Careyn suppea, viiden elokuvan laajuinen retrospektiivi pohjautui Tšekin elokuva-arkiston löytöihin. Lopputulos ei ollut kovinkaan kaksinen, eikä elokuvien tekninen laatu häikäissyt. Ehkä joskus tulevaisuudessa, kun löydetyt nimikkeet on saatu restauroitua parempaan kuntoon, myös Carey saa laajemman ohjelmiston osakseen. Sen hän ansaitsisi, vaikka ei tunnettuudessaan ja suosiossaan aivan William S. Hartin ja Tom Mixin veroinen mykkäelokuvatähti olekaan.
Sydney Chaplinin Oh! What a Nurse! (1926) sekä Laura La Planten ja Edward Everett Hortonin Poker Faces (1926) edustivat kepeämpää romanttista komediaa, englantilainen Hindle Wakes (1927) puolestaan rohkeampaa draamaa ja saksalainen Der Berg des Schicksals (1924) melodraamasta vielä vapaata vuoristoelokuvaa. Hell’s Heroes (1929, alh. vas.) loisti armottomuudellaan, The Doll’s Revenge (1907) kekseliäisyydellään. Näiden lisäksi ohjelmistossa oli vielä kosolti nimikkeitä, joista osa ansaitsee laajempaa tunnettuutta, kun taas osa on ollut ja tulee ehkä aiheellisesti jäämäänkin historian kätköihin.
LOPUKSI
Pordenonen 42. mykkäelokuvafestivaalit oli roima parannus aiemmista vuosista, vaikka aivan viime vuosikymmenen kaltaiseen ilotulitukseen ei ohjelmiston suhteen vielä päästykään. Suunta on kuitenkin oikea ja ehkäpä aallonpohja on viimeinkin taitettu. Ensi vuoden teemojen suunnittelu on ilmeisesti jo aloitettu, joten toivoa sopii, että valinnat osuvat kohdalleen.
Neljättä kertaa tarjottu striimauspalvelu sisälsi elokuvia laidasta laitaan ja ainakin ensimmäistä kertaa mukaan liittynyt ystäväni kehui sen antia. Järjestäjien mukaan tämän palvelun tilasi tänä vuonna 450 mykkäelokuvaharrastajaa, joten tilausta sille ainakin on ja mikäli tarjonta vain jatkuu kattavana ja laadukkaana, voin uskoa striimauksen olevan pysyvä vaihtoehto myös tulevaisuudessa.
KATSOTUT PITKÄT ELOKUVAT
Magin Murià: La Reina Joven (1917) – Robert G. Vignola: The Love That Lives (1917) – Jack Ford: Hell Bent (1918) – Stuart Paton: Man to Man (1922) – Julien Duvivier: La Divine Croisière (1929) – René Le Somptier: Le p’tit Parigot (1926) – B. Reeves Eason: Blue Streak McCoy (1920) – Robert Thornby: The Fox (1921) – Harry Piel: Erblich Belastet? (1913) – Harry Piel: Das Abenteuer eines Journalisten (1914) – Charles Reisner: Oh! What a Nurse! (1926) – William Wyler: Hell’s Heroes (1929) – Harry Piel: Das Teufelsauge (1914) – Harry Piel: Das Rollende Hotel (1918) – Giuseppe Sterni: La Madre (1917) – René Hervouin & Blanche Vigier de Maisonneuve: Rêves de Clowns (1924) – Jack Conway: Purppuraista rakkautta (The Only Thing, 1925) – Erich von Stroheim & Rupert Julian: Elämän valhe (Merry-Go-Round, 1922) – René Leprince: Titi 1er, roi des gosses (1926) – Walter Forde: Would You Believe It? (1929) – Silvino Santos: Amazonas, maior rio do Mundo (1918) – Jacques de Baroncelli: Pêcheur d’Islande (1924) – Harry Piel: Mies ilman hermoja (Der Mann ohne Nerven, 1924) – Marcel L’Herbier: Le Vertige (1926) – Karl Grune: Die Straße (1923) – Maurice Elvey: Hindle Wakes (1927) – Arnold Fanck: Der Berg des Schicksals (1924) – Louis Feuillade: Vendémiaire (1918) – Harry A. Pollard: Poker Faces (1926) – Harry Piel: Mustien vuorien ruhtinas 1 (Zigano: Der Brigant von Monte Diavolo, 1925) – Arch Heat & Jack Foley: Modern Love (1929) – Fritz Wendhausen: Rakkauden diplomatia (Eine Frau von Format, 1928) – Frank Shaw: The Oath of the Sword (1914) – Robert Z. Leonard: Nainen – arvoitus (Circe the Enchantress, 1924) – Mario Caserini: Mutta rakkauteni ei kuole koskaan (Ma l’amor mio non muore!, 1913)