THE SCARLET DROP
Bolognassa järjestettävän Il Cinema Ritrovato -festivaalin tämänvuotinen mykkäelokuvapuheenaihe oli ehdottomasti John Fordin 13. ohjaustyö, yli sata vuotta kateissa ollut, chileläisestä varastorakennuksesta tammikuussa 2024 löydetty The Scarlet Drop. Vaikka elokuvasta puuttuu edelleen kela ja se on restauroimaton, vetivät sen molemmat näytökset katsomon täyteen ja monet halukkaat jäivät vielä ulkopuolelle. Elokuvan suosiota mitataan kuulemma myös Pordenonessa, sen verran tärkeäksi tämä löytö tällä hetkellä koetaan.
The Scarlet Drop tuo ensimmäisten minuuttiensa osalta mieleen D. W. Griffithin Kansakunnan synnyn (1915), mutta siirtyy sen jälkeen omille urilleen. Juoniasetelma on kaikin puolin tuttu. Yhtäällä on rikas Calvertonin perhe, joka elää ylellisessä kartanossa palvelijoiden ympäröimänä, toisaalla heidän halveksimansa köyhälistö, jota edustaa vaatimattomassa hökkelissä asuva Kentucky ja hänen äitinsä. Kun sisällissota syttyy, he ajautuvat eri puolille.
Calvertonin perheestä ainoastaan nuorempi tytär Paulina tuntee myötätuntoa köyhiä kohtaan. Kun Kentucky ryhtyy sodan jälkeen postivaunujen ryöstäjäksi ja kaappaa erään keikan mukana myös neitosen matkaansa, he alkavat ymmärtää toisiaan paremmin. Mutta riittääkö heidän tunteensa sulattamaan ikijään perheiden väliltä?
The Scarlet Drop edustaa Fordin varhaisaikojen ohjausten parhaimmistoa, enkä sano tätä elokuvalöydön innoittaman euforian vallassa. Sen juoni on hänen aiempia säilyneitä elokuviaan (Straight Shooting, Bucking Broadway) kompleksisempi ja monivivahteisempi tarjoten tarttumapintaa moniin eri asioihin: kunniaan ja kunniattomuuteen, ylimielisyyteen ja nöyrtymiseen, rohkeuteen ja pelkuruuteen, toisen arvostamiseen ja rasismiin. Kuten elokuvan löytänyt Jaime Córdova totesi ja kaikki Fordin teoksia katsoneet tietävät, hänen lännenelokuvansa eivät koskaan olleet suoraviivaisia ammuskelumaratoneja, vaan paljon enemmän.
Muutama kohtaus ansaitsee erityismaininnan. Fordilaista huumoria edustaa kohtaus, jossa seurakuntalaisilleen saarnaa pitävä pastori kopauttaa Raamatulla (?) päähän saarnastuolin edessä turhan pitkään norkoilevaa Kentuckya. Katkeruus kulminoituu puolestaan saman jakson lopussa, jossa Kentucky heitetään paremman väen joukosta kirkon pihamaalle ja hiekan valuessa sormien välistä hän ymmärtää, ettei hänelle anneta koskaan oikeutta omistaa maata vihamiestensä tavoin. Kolmannessa huomionarvoisessa kohtauksessa Kentucky toteaa tytölle pystyvänsä nauttimaan luksuksesta aloitettuaan yksityisyrittäjän uran - rikkaudet kun tapaavat tulla muilta varastamalla…
Huomionarvoista on myös sankaritarta häiritsevä sikarin savu postivaunuissa Hyökkäys erämaassa -elokuvan (1939) tavoin. Loppuhuipentuma varioi puolestaan Cecil B. DeMillen westerniä The Girl of the Golden West (1915), joskin tunnetummaksi sen teki Howard Hawks siirtäessään sen klassikkolänkkäriinsä Rio Bravo (1959).
Ben F. Reynoldsin kuvaus on jälleen kerran komeaa. Mukana on tietenkin rinnettä alas ratsastavia miehiä, hevosten jättämiä pölypilviä, yläviistosta kuvattuja laajoja maisemakuvia, Beale’s Cut -kanjonin läpi ratsastusta sekä vedessä kahlaava hevonen ratsastajineen. Vaikuttavin kaikista on silti yöjakso, jossa Calvertin miehet etsivät Kentuckyä ja tyttöä. Vastaavia kohtauksia nähdään useammin 1920-luvun teoksissa, näin vanhoissa harvemmin. Kuvaan tehdyt käsiväritykset voinevat olla ainakin useimmissa kohdin levittäjän aikaansaannoksia.
Tuotanto: Universal
Ohjaus: John (Jack) Ford
Käsikirjoitus: George Hively
Kuvaus: Ben F. Reynolds
Näyttelijät: Harry Carey (Kentucky), Molly Malone (Paulina Calvert), Vester Pegg (Marley Calvert), Betty Schade (Alicia Calvert), Millard K. Wilson (Graham Lyons), Martha Mattox (Ana Jackson), Steve Clemento (Buck Jackson), Anna Townsend (Kentuckyn äiti)
Kesto: 41 min. (50 min.)
Ensi-ilta: 22.4.1918 / ---