SALONKIKOMEDIAA SUOMALAISITTAIN

SUVINEN SATU


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Jos kotimaisen elokuvan 1910-luku on tuskallista luettavaa kaikkine kadonneine nimikkeineen, voi elokuvan ystävä olla hieman tyytyväisempi itsenäisyytemme ensimmäisen täyden vuosikymmenen osalta. Kadonneita ja tuhoutuneita elokuvia löytyy toki noiltakin vuosilta – Adams-Filmin tulipalo vuonna 1959 verotti raskaalla kädellä suomalaista elokuvaperintöä – mutta onneksi suuri osa on kuitenkin säilynyt. Elonet-sivuston mukaan ”1920-luvun suomalainen elokuva on säilynyt varsin hyvin – Suomi-Filmin tuotanto lähes täydellisesti. Kaiken kaikkiaan noin puolet vuosien 1919-29 elokuvista on säilynyt kokonaisuudessaan, lisäksi erimittaisia katkelmia löytyy 13 elokuvasta. Neljännes pitkistä elokuvista on nykytietojen mukaan kadonnut kokonaan.”

Jokainen kadonnut elokuva on menetys ja jokainen säilynyt puolestaan arvokas osa kulttuuriamme ja historiaamme, eikä mitään teosta tule vähätellä, olkoonkin sen taiteellinen tai viihteellinen arvo aikalaisarvostelijoiden luokitteluissa mitä tahansa. Siitä huolimatta aina satunnaisesti mieleen tulee joitain tiettyjä elokuvia, jotka soisi näkevänsä koko komeudessaan. Kotimaisista nimikkeistä kolme kohoaa erityisen korkealle: kokonaan kadonneet Hjalmar V. Pohjanheimon Kilu-Kallen ja Mouku-Franssin kosioretki (valm. 1920, hauskin suomalainen elokuvan nimi koskaan) ja Kalle Kaarnan Miekan terällä (valm. 1928, menestynyt kuvaus sisällissodan tapahtumista), sekä Erkki Karun Suvinen satu, suurohjaajan epäonnistunut yritys tehdä suomalaista salonkikomediaa.


JUONI
Erkki Kivijärven käsikirjoittaman elokuvan juoni perustuu suosittuun teemaan äkäpussin kesyttämisestä. Sen päähenkilöt ovat taiteilija Bertel von Bjelke ja kunnallisneuvos Kannon kasvattitytär Hilkka. Bertel on rakastunut Hilkkaan, joka käyttäytyy kuitenkin yliolkaisesti taiteilijaa kohtaan. Tämä ei estä taiteilijaa kysymästä tytön kättä kunnallisneuvos Kannolta, joka suostuukin ystävänsä pyyntöön. Kanto painottaa, että päätöksen naimisiinmenosta tekee kuitenkin tyttö itse.

Bertel kutsuu Hilkan luokseen sukukartanoonsa, jossa hän päättää pehmittää tytön itselleen. Taiteilijaystäviensä Erkin ja Martin kanssa hän juonittelee kaikenlaisia kepposia ja lopulta Hilkka alkaa viihtyä Bertelin seurassa. Elokuva päättyy soutelukohtaukseen lammella, jossa Bertel suutelee Hilkkaa.


SUVINEN SATU VAI SAVINEN SUTI?
Vuosi 1925 oli maailmalla yksi mykän elokuvan suurista vuosista, mutta Suomessa ei näytelmäelokuvia tuotettu kuin kaksi. Molemmat olivat lähtöisin Suomi-Filmin ateljeesta ja vaikka määrä vaikuttaakin vähäiseltä, oli 2-3 näytelmäelokuvan tuottaminen vuosittain riittävä määrä yhtiön resursseihin nähden. Ensimmäisenä valmistuneen ja maaliskuussa ensi-iltansa saaneen Suvisen sadun kokema vastaanotto oli kaikkea muuta kuin mairitteleva, kun taas marraskuussa teatterikierroksensa aloittaneesta, Jalmari Lahdensuon ohjaamasta Pohjalaisista tuli Suomi-Filmin suurin menestys sitten Koskenlaskijan morsiamen (1923). Pohjalaisia lukeutuu edelleen kotimaisen mykkäelokuvan rakastetuimpiin teoksiin, kun taas Suvisen sadun kohtalo on ollut karumpi: elokuva on päässyt vuosien saatossa sen verran huonoon kuntoon, ettei siitä ole enää tehtävissä kunnollista katselukopiota. Mutta aivan kuten aiemmin esittelemäni Sylvin (1913) kohdalla, jotain on kuitenkin jäljellä.

Suomi-Filmin toimitusjohtajan virkaa kaikkien muiden töiden ohella hoitanut Karu oli kiireinen mies työpöytänsä molemmin puolin. Hän oli yhtä aikaa niin liikemies, tuottaja, käsikirjoittaja, leikkaaja kuin ohjaajakin, jonka jokainen kosketus tuntui olleen kultainen. Karun ensimmäisestä Suomi-Filmille tekemästä pitkästä ohjaustyöstä, Koskenlaskijan morsiamesta, alkanut elokuvasarja oli poikinut loistavan Nummisuutarit (1923) sekä pirtun salakuljetuksen maailmaan sijoittuvan, nyttemmin osittain tuhoutuneen Myrskyluodon kalastajan (1924). Karu oli lyhyessä ajassa noussut Teuvo Puron ja Konrad Tallrothin kaltaisten veteraanien ohi maamme johtavaksi ohjaajaksi.


Suvinen satu                  Suvinen satu

Karun itseluottamus lienee ollut kohdallaan hänen alkaessaan työstää uutta aluevaltaustaan, Suvista satua. Hänen siihen mennessä tehtyjen menestyselokuviensa pohjalla olivat olleet tunnetut teokset tai ajankohtaiset aiheet, mutta Suvisen sadun tapauksessa hänen katsottiin tavoitelleen kansainvälisempää otetta ja samalla heijastaa ”lukkarinrakkautta helsinkiläisiä ’kulttuuripiirejä’ kohtaan”. Näyttelijäseurueeseen kiinnitettiin koko joukko kulttuurihenkilöitä, joiden kerrotaan saaneen tehdä valkokankaalla suunnilleen sitä mitä kukin halusi.

Karu oli tähän mennessä oppinut tuntemaan suomalaisen elokuvayleisön maun ja mieltymykset yhtä varmasti kuin huippumuusikko soittimensa. Suvisen sadun kohdalla jokin meni kuitenkin pieleen ja pahasti. Työryhmän keskuudessa Suvisesta sadusta tuli Savinen suti ja lavastajana toimineen Martti Tuukan mukaan ”elokuvan valmistus tuotti suurta huvia Karulle, mutta meitä taiteilijoita se kerta kaikkiaan ällötti, rehellisesti sanoen…” Myöskään yleisö ei lämmennyt elokuvalle ja kriitikot moittivat sitä paikoin raskaaseenkin sävyyn. Roland af Hällströmin mukaan ”huvittavat tapahtumat jäivät etupäässä väärälle puolelle kameraa”. Elokuvan saamasta vastaanotosta loukkaantunut Karu teki asiasta omat johtopäätöksensä ja jätti ohjaustyöt kahdeksi ja puoleksi vuodeksi muiden harteille.


MAINETTAAN PAREMPI ELOKUVA
Elokuvaneuvos Kari Uusitalo ehti nähdä Suvisen sadun sen ollessa vielä esityskelpoinen. Uusitalon mukaan ”aikalaisten kritiikki elokuvaa kohtaan on ollut kohtuuttoman ankara”. Uusitalo pohtii Erkki Karusta kertovassa kirjassaan, josko ohjaajan aiempien elokuvien tyyli sumensi kriitikkojen silmät niin, että ”Karun ansiotkin hänen vaihtaessaan asteikkoaan muuntuivat vioiksi”. Uusitalo löytää Suvisesta sadusta häivähdyksen Mauritz Stillerin Erotikonia (1920) sekä yhyttää sen Anssi Mänttärin 1980-luvun elokuvien varhaiseksi edelläkävijäksi.

Mikäli Suvisen sadun kaikki jäljellä olevat ja vähänkään katselukelpoiset kohtaukset sijoittaa oikeaan järjestykseen, saanee elokuvasta oman arvioni mukaan noin puolet alkuperäisestä. Paljon on siis kadonnut, mutta se, mitä nykykatsojalla on mahdollisuus nähdä, innostanee kyllä useimpia katsojia. Karu oli osoittanut taitavansa räväkämmän komediatyylin lyhytelokuvissaan (Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus, Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma ja Kun isällä on hammassärky), mutta eipä moittimista ole hillitymmässäkään hauskanpidossa. Stillerin elokuvan lisäksi Suvisessa sadussa on nähtävissä viitteitä myös Ernst Lubitschin hienovaraisesti toteuttamaan komediaan Avioliiton ilveilyä (1924), jonka Karukin oli varmasti nähnyt sen saavuttua Suomeen vuoden 1924 lopulla.

Jos Martti Tuukkaa ja muita taiteilijoita on elokuvaa tehdessä ällöttänytkin, tuntuu ainakin näyttelijäryhmässä olleen hauskaa. Säilyneissä jaksoissa on aistittavissa tekemisen rentous, mikä heijastuu kohtausten kepeyteen. Roolitus on jaettu onnistuneesti, eikä kenenkään suoritusta sovi moittia. Sven Hildén on miellyttävän asiallinen ja hillitty Bertel von Bjelke ja Maire Heide (alias Gerda Tesche) hänen rakkautensa kohteena juuri niin ärhäkkä ja ”villikissamainen” kuin välitekstit hänet kuvaavatkin. Paavo Costiander, Yrjö Somersalmi ja Volmar Neiro (alias Erkki Kivijärvi) täyttävät niin ikään paikkansa moitteetta.


Suvinen satu                  Suvinen satu

Suvisen sadun kuuluisin kohtaus lienee hiirenmetsästys, säilyneen fragmentin perusteella ainoa jakso, jossa karu antaa vanhan kunnon slapstickhengen näkyä ja kuulua. Kyseessä on yksinkertainen pilailutuokio, jossa Bertel ystävineen päättää kiusata väsynyttä Hilkkaa laskemalla hänen huoneeseensa tekohiiriä, joita he sitten ajavat takaa kalusteita rikkoen. Valitettavasti emme saa koskaan tietää, olisiko elokuvan alkupuolelle sijoitettu kohtaus, jossa Hilkka joutuu istumaan laivassa sikaria polttavan herran viereen, tarjonnut samanlaista räväkkää irrottelua kuin hiirenmetsästys. Hilkan hahmon tuntien ja elokuvan tyylin tietäen tämä on voinut olla hyvinkin mahdollista.

Karulla oli aina silmää visuaalisuudelle ja Suvinen satu sisältääkin muutamia kotimaisen mykkäelokuvan hienoimpiin lukeutuvia kuvia. Suomi-Filmin tämän elokuvan jälkeen jättänyt kuvaustaituri Kurt Jäger tallentaa vaikuttavasti niin helsinkiläiset salonkikohtaukset kuin postikorttimaisen kauniit otokset Karlbergin puistosta Aulangoltakin, jossa von Bjelken sukukartano sijaitsee. Tämän kauneuden näkeminen huonokuntoiselta kopiolta saa katsojan entisestään tuskailemaan elokuvan tuhoutumista.


LOPUKSI
Suvinen satu ei varmaankaan ole ”maailman hauskin komedia”, jollaisena sitä Filmiaitassa aikoinaan mainostettiin, mutta ei myöskään lattea, jollaiseksi muutamat aikalaiskriitikot sitä moittivat. Kokonaiskuvaa on tietysti mahdotonta muodostaa, mutta näkemäni perusteella olen sitä mieltä, että Suvinen satu on Erkki Karun teoksista kaikkein kansainvälisin ja valitettavasti myös väärinymmärretyin. Elokuva, joka osoittaa suomalaisten osanneen tehdä 1920-luvulla muitakin kuin maalaismaisemakuvaelmia.

SUVINEN SATU, 1925 Suomi

Tuotanto: Suomi-Filmi Ohjaus: Erkki Karu Käsikirjoitus: Erkki Kivijärvi Kuvaus: Kurt Jäger Lavastus: Martti Tuukka Leikkaus: Erkki Karu
Näyttelijät: Volmar Neiro (kunnallisneuvos Kanto), Maire Heide (Hilkka Kanto, kunnallisneuvoksen kasvattitytär), Sven Hildén (taidemaalari Bertel von Bjelke), Paavo Costiander (Erkki, Bertelin taiteilijatoveri/"lakeija"), Yrjö Somersalmi (Martti, Bertelin taiteilijatoveri/"Simson, palvelija"), Sylvia Paatero, Ebba Örd, Martha Hansson (Hilkan ystävättäriä)

Lähdemateriaali ja kuvat: KAVI

LÄHTEET:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja, Otava, Helsinki 2005.
Elonet: http://www.elonet.fi/fi/kansallisfilmografia/suomalaisen-elokuvan-vuosikymmenet/1919-1929 (luettu 17.4.2014).
Filmiaitta 3/1925.
Hällström, Roland af: Filmi – aikamme kuva, Gummerus, Jyväskylä 1936.
Uusitalo, Kari: Meidän poikamme: Erkki Karu ja hänen aikakautensa, Valtion painatuskeskus, Helsinki 1988.
Uusitalo, Kari (toim.): Suomen kansallisfilmografia 1: Vuosien 1907-1935 suomalaiset kokoillan elokuvat, Edita Publishing, Helsinki 2002.

Ote elokuvasta.



© 17.4.2014 Kari Glödstaf