ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LINKKEJÄ

"Suuri on teeskentelijöiden määrä maailmassa..."

Vanha mies (Hermann Picha) asustelee taloudenhoitajansa (Rosa Valetti) kanssa. Toisin kuin vanhus luulee, nainen ei ole niin sydämellinen kuin mitä antaa ymmärtää, vaan päinvastoin yrittää kaikin keinoin saada vanhuksen perinnön itselleen. Varmistaakseen sen osumisen kohdalleen, on hän kertonut vanhukselle panettelevia tarinoita tämän pojanpojasta (André Mattoni). Eräänä päivänä nuorukainen tulee tapaamaan isoisäänsä, joka kuitenkin häätää tämän ulos talosta vannottaen, ettei takaisin ole tulemista.

Nuorukainen ymmärtää, että taloudenhoitajalla on jotain tekemistä isoisän oudon käytöksen kanssa. Hän naamioituu kiertäväksi elokuvanesittäjäksi ja palaa taloon mukanaan elokuva huijarista nimeltä Tartuffe (Emil Jannings). Saako hän elokuvallaan isoisänsä vakuuttuneeksi ahneen taloudenhoitajan epärehellisyydestä?

Viimeisen miehen (1924) saavuttaman maailmanmenestyksen myötä ohjaaja F. W. Murnau ja käsikirjoittaja Carl Mayer päättivät jatkaa menestyksekästä yhteistyötään. Aiheekseen he valitsivat Molièren kuuluisan, uskonnollisia ryhmiä suuresti ilmestyessään kuohuttaneen näytelmän Tartuffe (1664), jonka pääteemoja ovat tekopyhyys, sokea hyväuskoisuus sekä uskonnon varjolla tapahtuva hyväksikäyttö. Tällaisesta ajattomasta aiheesta olisi saanut irti vaikka kuinka paljon, mutta jostain syystä Murnaun elokuva ei hyödynnä mahdollisuuksiaan millään osa-alueella.

Mayerin käsikirjoitus on keskinkertainen. Hän on lisännyt alkuperäismateriaalin joukkoon kehyskertomuksen – sisempi tarina on Molièren näytelmää – jolla hän pyrki painottamaan tarinan ajattomuutta ja osoittamaan, ettei maailman meno ollut muuttunut vuosisatojen aikana tippaakaan. Mayerin kaltaiselta taiturilta tällainen alleviivaaminen on turhaa, sillä pelkästään jommassakummassa tarinassa pitäytyminen olisi varmasti tuonut asian riittävän selkeästi esille. Näin myös lopputuloksesta olisi muodostunut huomattavasti syvällisempi ja ajatuksia herättävä. Nyt kumpikin tarinoista jää ohueksi ja mielenkiinnottomaksi, eikä katsoja saa tarinoihin missään vaiheessa tarttumapintaa saati kiinnostu henkilöiden kohtaloista. Osasyynsä on Murnaussakin, joka tarinaan syventymisen sijaan kiinnittää yllättävän paljon huomiota elokuvan koristeellisiin yksityiskohtiin ja hukkaa näin elokuvan voimavaroja entisestään.

Toteutukseltaan Tartuffe poikkeaa Murnaun muista kuuluisista saksalaiselokuvista täysin. Elokuvantekijät ovat filmanneet teoksensa teatterinäytelmää mukaillen ja tällaisena se myös yleisölle tarjotaan. Karl Freundin kamera tarkkailee tapahtumia pääosin staattisena sivustakatsojana ja Viimeisen miehen täydelliseksi hiotusta kuvallisesta ilmavuudesta tai Faustin (1926) näyttävistä kameratempuista ei ole tietoakaan. Freundin kuvaus on taidokasta ja valaistuksen käyttö silmiä hivelevän hienoa, mutta Murnaun elokuvien lennokkuuteen ihastuneille katsojille moinen toteutustapa voi muodostua pettymykseksi.

Laadukkaasta tekijäryhmästä huolimatta Tartuffe jää pinnalliseksi ja mielenkiinnottomaksi elokuvaksi, jonka parasta antia Freundin kuvauksen ohella ovat sen sisemmän tarinan näyttelijäsuoritukset, joista vastaavat aikakautensa suuret nimet. Lil Dagover on hehkeimmillään Tartuffea vastaan nousevana Elmirena, joka miehensä Orgonin (Werner Krauss) sinisilmäisyyteen tuskastuneena päättää itse selvittää huijarin todelliset tarkoitusperät. Jannings on niin ikään vakuuttava tahollaan, vaikka hänen ei Viimeisen miehen kaltaiseen loistosuoritukseen tarvitse yltääkään. Kehyskertomuksen näyttelijöistä ei kukaan nouse muita korkeammalle.

TARTÜFF, 1925 Saksa

Tuotanto: Ufa Ohjaus: F. W. Murnau Käsikirjoitus: Carl Mayer (Molièren näytelmästä) Kuvaus: Karl Freund Lavastus: Robert Herlth, Walter Röhrig Musiikki: Giuseppe Becce Puvustus: Robert Herlth, Walter Röhrig
Näyttelijät: Hermann Picha (vanhus), Rosa Valetti (hänen taloudenhoitajansa), André Mattoni (vanhuksen pojanpoika), Emil Jannings (Tartuffe), Werner Krauss (herra Orgon), Lil Dagover (Elmire), Lucie Höflich (Dorine)