White Tiger

WHITE TIGER


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Unkarilaisen Wolfgang von Kempelenin rakentama, ”turkkilaiseksi” tai ”mekaaniseksi shakkikoneeksi” nimetty laite oli suuressa suosiossa 1700- ja 1800-luvuilla, kunnes se todettiin huijaukseksi – kone ei suinkaan pystynyt tekemään siirtojaan itse, vaan sen sisällä olevaa mekanismia hoiteli työhön sopiva henkilö. Laite tuhoutui tulipalossa vuonna 1854, mutta lopullinen totuus sen toimintaperiaatteista saatiin vasta kolme vuotta myöhemmin.

Mekaanisen shakkikoneen perintö ei tunnu siirtyneen ainakaan elokuvamaailmaan, sillä muistan nähneeni kyseisen laitteen vain kahdessa elokuvassa. Tunnetuin näistä on ranskalaisen Raymond Bernardin vuonna 1927 ohjaama Le joueur d’eches (”Shakinpelaaja”), kun taas Tod Browningin White Tigerin keskiössä olevasta shakkikoneesta on ollut huomattavasti vähemmän hälyä. On tosin syytä muistaa, että White Tigerista oli pitkään saatavilla ainoastaan erittäin huonokuntoinen julkaisu, joten se on siksi jäänyt ohjaajansa muiden mykkäelokuvien varjoon. Kenties uusi julkaisu yhdistettynä Browningin maineeseen ja suosioon nostaa sen jonain päivänä kuuluisuuteen, vaikka elokuva ei tekijänsä parhaimmistoon lukeudukaan.

White Tigerin tapahtumat alkavat Lontoon syrjäkortteleista, jossa poliisin apulaisena toimiva pikkurikollinen Bill Hawkes (Wallace Beery) antaa pomonsa ilmi ja seuranneen tulitaistelun myötä pakenee tämän tyttären kanssa maasta. Pomon pieni poika jää sukulaistensa hoteisiin, mutta vannoo kostoa isänsä pettäjälle. Viidentoista vuoden kuluttua heidän tiensä jälleen kohtaavat. Pojan (Raymond Griffith) onneksi Bill on täydellisen tietämätön hänen identiteetistään, mutta eipä hänkään tunnista miehen seurassa liikkuvaa nuorta naista (Priscilla Dean) sisarekseen. Kolmikon matka vie New Yorkiin, jossa he suunnittelevat suuren jalokiviryöstön.

White Tiger                  White Tiger

Browningin ohjaajanura voidaan jakaa karkeasti ottaen kolmeen osaan, joista jokainen päättyi jonkin sortin henkiseen lamaantumiseen ja eriasteiseen vaikeaan asennoitumiseen työtä kohtaan. White Tigerin aikoihin hänen uransa oli aallonpohjassa, jonne etenkin alkoholi ja yksityiselämän vaikeudet olivat hänet ajaneet. Laiskistumista on selvästi nähtävissä, sillä etenkin elokuvan ensimmäisen puoliskon toiminta ryöstöjaksoineen on varsin verkkaista, jopa latteaa. Komediallisista rooleista parhaiten muistettu Griffith ei oikein sovi kostoa hautovan nuorukaisen rooliin ja yrmyilystään tunnettu Beery tyytyy vain mulkoilemaan kulmakarvojensa alta muiden tekemisiä.

Ryöstöä seuraavan pakojakson aikana tilanne parantuu oleellisesti. Syrjäiselle metsästysmajalle piiloutuneiden rikollisten henkinen paine alkaa kasvaa sietämättömäksi ja ennen pitkää kostoaikeetkin nostetaan pöydälle. Osa juonenkäänteistä on heikkoja ja osa materiaalin tuhoutumisen vuoksi yllättäviä, mutta nimenomaan jälkimmäisen puoliskon tapahtumat tekevät White Tigerista edes jollain tasolla muistettavan teoksen.

White Tiger jäi Browningin viimeiseksi elokuvaksi Universalilla – itse asiassa se julkaistiin vasta hänen sopimuksensa päättymisen jälkeen, vaikka oli kuvattu jo kuukausia aiemmin. Ohjaajan tie jatkui Goldwyn-yhtiön ja Gothic Picturesin kautta Metro-Goldwyn-Mayerille, jossa häntä odotti uusi ja lupaava alku pieleen menossa olevalle uralle.

WHITE TIGER, 1923 Yhdysvallat

Tuotanto: Universal Ohjaus: Tod Browning Käsikirjoitus: Tod Browning (omasta tarinastaan) Kuvaus: William Fildew Lavastus: Elmer Sheeley Leikkaus: Errol Taggart Välitekstit: Charles Kenyon
Näyttelijät: Priscilla Dean (Sylvia Donovan), Matt Moore (Dick Longworth), Raymond Griffith (Roy Donovan), Wallace Beery (Bill Hawkes/kreivi Donelli), Alfred Allen (Mike Donovan)



© 15.5.2022