Le Giornate del Cinema Muto eli tuttavallisemmin Pordenonen mykkäelokuvajuhlat on jokaiselle asiaan vihkiytyneelle tutkijalle ja harrastajalle jokasyksyinen pyhiinvaelluskohde. Pienessä pohjoisitalialaisessa kaupungissa nähdään tuttuja, luodaan kontakteja ja sukelletaan syvälle viime vuosisadan alun elokuvien maailmaan. Kuulin eräältä tuttavaltani, että kerran festivaaleille osallistuva tulee hyvin suurella todennäköisyydellä uudelleen. Tämä on helppo uskoa, sen verran erikoisesta tapahtumasta on kyse.
KOHTI PORDENONEA
Kahdeksanpäiväisten mykkäelokuvajuhlien nauttima maine ja arvostus ei ole tuulesta temmattu, sillä festivaaliohjelmisto saa kokeneenkin asialle omistautuneen haukkomaan henkeään. Jos luulet nähneesi vuosien saatossa paljon mykkäelokuvia, voit varautua yllätykseen: itsekin reilusti yli kymmenen vuoden keräämisen pohjalta voin todeta, ettei festivaaleilla esitetty kuin muutama entuudestaan tuttu elokuva. Kaikki muu oli uutta.
Festivaaleille ilmoittautuminen tapahtuu sähköpostitse ja vie muutaman minuutin. Kyselykaavakkeen lisäksi italialaiset haluavat festivaalipassiin painettavan valokuvasi. Passin lisäksi saat myös kattavan ohjelmakirjasen ja kaikki tämä maksaa ainoastaan 65 euroa (2014). Passilla pääsee kaikkiin perusnäytöksiin ja lisämaksu täytyy suorittaa vain avajais- ja päätösiltojen erikoisnäytöksistä, joita olivat tänä vuonna Alan Croslandin When a Man Loves (1927) sekä Charles Chaplinin kuolematon Kaupungin valot (City Lights, 1930). Vaihtoehtoisesti voit toimia ”donorina” eli lahjoittajana, joka vähintään 175 euron lahjoituksen myötä saa vapaaliput joka tapahtumaan sekä sen lisäksi paljon erilaisia oheistuotteita.
Matka Venetsian lentokentältä Pordenoneen vie bussilla noin tunnin, joten kanavakaupunkiin voi käydä helposti tutustumassa myös festivaalin aikana. Majoittuminen Pordenonessa on ainakin toistaiseksi varsin halpaa, hotellihuoneen hinta lähtee noin viidestäkymmenestä eurosta ylöspäin. Myös perhemajoituksia on saatavana ja ne ovat luonnollisestikin huokeampia. Sopuhintaisia ravintoloita, jäätelöbaareja ja pizzerioita on aivan Teatro Verdin välittömässä läheisyydessä, joten tankkaaminen on helppo suorittaa kolmeen osaan jaetun päivän väliajoilla. Ruokailun merkitystä tuskin tarvitsee korostaa.
Festivaaliohjelmiston kattavuus ja nimikkeiden harvinaisuus ajavat katsojan helposti tilanteeseen, jossa tekisi mieli katsoa kaikki esitettävät elokuvat. Tämä on tietysti mahdollista, mutta en tiedä onko se järkevää: hyvienkin elokuvien katsominen alkaa pidemmän päälle väsyttää ja maaniseksi muuttuva valkokankaan tapittaminen johtaa siihen, että illalla hotellihuoneessa päässä vilisee kuvia, joilla ei tunnu olevan mitään yhteyttä toisiinsa. Henkilökohtainen neuvoni on, että muutamia elokuvia kannattaa jättää väliin sieltä täältä, jotta intensiteetti ja keskittymiskyky säilyvät.
Ainoa moitteen sana koskee festivaalitoimiston aukioloaikaa. Vaikka ystävällinen henkilökunta laskikin minut sunnuntaiaamun näytökseen ilman passia (saavuin Pordenoneen lauantai-iltana toimiston sulkemisajan jälkeen), meinasi ensikertalaiseen iskeä paniikki ja hetken aikaa jo ajattelin, että pitääkö minun ostaa lippu aamupäivää varten, sillä toimisto aukesi vasta kyseisen näytöksen aikana. Yllättävää oli puolestaan se, että ihmiset liikkuivat saliin ja sieltä ulos elokuvien jo alettua.
OHJELMISTOSTA
Festivaalien esityspaikkana toimii lähes 1000-paikkainen oopperasali Teatro Verdi, jonka neljään tasoon rakennetusta katsomosta on kaikkialta hyvä näköyhteys valkokankaalle. Säestys koostuu lähestulkoon aina pianomusiikista, muutaman kerran orkesterisyvennyksessä esiintyi useampi soittaja ja Kaupungin valoissa tietysti kokonainen sinfoniaorkesteri. Etukäteen minua hieman arvelutti, kuinka monotoniseksi pianomaratonit voisivatkaan pidemmän päälle muuttua, mutta koska säestäjää vaihdettiin joka esityksen jälkeen, ei moinen osoittautunut ongelmaksi. Itse elokuvia ei esitellä, mutta näytöksiin saapuu satunnaisesti vieraita, joiden esittelemiseen menee vaihteleva määrä aikaa.
Ohjelmisto oli jaettu kymmeneen osaan ja se sisälsi elokuvia aina suurimmista klassikoista (Niebelungen laulu, Aarne-herran rahat, Ben-Hur) todellisiin tuntemattomuuksiin (Pan, The White Raven, La statua di carne) ja erikoisiin lyhytelokuviin (Changing Hues, The Vacuum Cleaner Nightmare, ukrainalaiset animaatiot). Teemoiksi oli valittu mm. Barrymoren sisarussarjan elokuvia, Jakov Protazanovin komedioita, Technicolor-elokuvia, italialaisen elokuvan löytöjä sekä arkistojen kätköistä löydettyjä harvinaisuuksia. Jos tällainen on talousongelmista ja budjettileikkauksista kärsineen festivaalin ohjelmarunko tänä vuonna, voi vain kuvitella millainen se on ollut ennen lamavuosia.
Esityskopiot ovat parasta mahdollista laatua. Kaikki ei tule enää filmiltä, vaan mukana on runsaasti myös digitaalisia kopioita (jotka kyllä ilmoitetaan ohjelmistossa etukäteen). Jos joskus on tullut erheellisesti kuviteltua, että dvd:ltä näkeminen on jotenkin riittävä tapa nähdä mikä tahansa elokuva, opin viimeistään Pordenonessa sen, ettei näin suinkaan ole. En ole aiemmin pitänyt John S. Robertsonin ohjaamaa Tohtori Jekyllin salaisuutta (1920) juuri keskivertoa mykkäkauhistelua parempana, mutta festivaaleilla näkemäni versio nosti elokuvan pisteitä melkoisesti. Barrymoren huikeat muodonmuutokset, Clark Robinsonin ja Charles O. Seesselin lavastus sekä Roy Overbaughin kuvaus pääsivät osin kameranegatiivin pohjalta valmistetussa kopiossa kunnolla oikeuksiinsa ja lopputuloksena oli ihastuttavan tunnelmallinen, joskin paikoin myös hyvin teatraalinen kauhuelokuva.
Kaikkea ei tietenkään ole pystytty pelastamaan ja kaikkein harvinaisimmissa teoksissa olikin nähtävissä printin tuhoutumista, puuttuvia ruutuja ja poistettuja jaksoja. Kiinalaisesta Pan si dongista (1927) on vuosien saatossa poistettu mm. nuorten alastomien naisten tanssikohtaus, Ethel Barrymoren The Call of Her Peoplen (1917) kaksi viimeistä kelaa on kadoksissa ja muutaman japanilaiselokuvan kohdalla kuvan laatu oli niin kärsinyt ja heikkotasoinen, ettei katsomisesta tahtonut tulla oikein mitään. Nämä ovat karvaita esimerkkejä siitä hävityksestä, jonka elokuva-ala on joutunut lyhyen historiansa aikana kokemaan.
LOPUKSI
Pordenonen mykkäelokuvajuhla on maineensa veroinen tapahtuma, jota voi varauksetta suositella jokaiselle (mykkä)elokuvan ystävälle. Harvinaiset elokuvalöydöt, elämää suuremmat klassikot, erinomaiset säestäjät ja festivaaliyleisöstä huokuva yhtenäisyyden ja ystävällisyyden tunne varmistavat, että jo kotimatkalla alkaa suunnitella seuraavan vuoden lomiaan festivaalien aikatauluun sopivaksi.
