POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT
Italialainen elokuva oli ajautunut 1920-luvun alun jälkeen jyrkkään luisuun, jota se yritti jarruttaa kansainvälisillä uusintafilmatisoinneilla edellisen vuosikymmenen menestyselokuvista. Ensin palkattiin saksalaistaituri Emil Jannings hullun keisari Neron rooliin elokuvassa Quo vadis…? (1924), jonka jälkeen saapasmaahan matkusti monissa liemissä keitetty, niin ikään saksalaisista elokuvista muistettu Bernhardt Götzke. Hän sai tehtäväkseen tulkita pahan ylipappi Arbacen roolin vielä edeltäjäänsäkin suuremmassa spektaakkelissa Pompeijin viimeiset päivät (1926). Kumpikaan elokuva ei lukeudu italialaisen mykkäelokuvan suuriin saavutuksiin, vaikka elokuvaa mainostettiin meilläkin sangen vuolain ylisanoin.
”Suurenmoinen, herkeämättä jännittävä filmi vanhojen roomalaisten ylellisestä ja huimapäisestä, rakkauden ja vihan täyttämästä elämästä. Filmiä tämän vertaista, mahtavine kuolemaan vihittyjen taisteluineen, tulivuoren purkauksineen ja tulisien rakeiden sateineen, ei ennen ole nähty.” (Uusi Suomi, 28.11.1926).
Pompeijin viimeiset päivät kertoo kaupungin rakastetuimman ja ihailluimman poikamiehen, urheilusankari Glaucon tarinan. Moneen suuntaan rönsyilevän melodraaman juonenkäänteet ovat jokseenkin samat kuin vuoden 1913 versiossa, joten niiden pariin lienee turha palata. Sen sijaan heti ensi alkuun voi todeta, että ulkoisilta avuiltaan tämä Carmine Gallonen ja Amleto Palermin vuonna 1926 ensi-iltansa saanut versio on selkeä kasvojen kohotus edellisen sukupolven filmatisoinnille. Lavasteissa on kokoa ja näköä, joukkokohtauksissa massiivisuutta ja puvustus pikkutarkkaa. Pathécrome-järjestelmällä toteutetut värijaksot antavat elokuvalle sen tarvitsemaa glamouria ja erityisesti alun siirtymä kaupungin oikeista raunioista elokuvan maailmaan on näyttävästi tehty.
Sisältö ei valitettavasti vedä vertoja ulkoiselle koreudelle. Kerronta on laiskaa ja eteneminen verkkaista. Päähenkilöt ovat yhdentekeviä ja lopputekstien runsas määrä laskee katselunautintoa entisestään. Ratkaisu on erikoinen, sillä tuohon aikaan kaikki itseään kunnioittavat elokuvantekijät pyrkivät pikemminkin vähentämään välitekstiplanssien määrää. Tässä versiossa niitä lienee jopa enemmän kuin edeltäjässään, eivätkä ne ole edes kovin kekseliäitä.
Pahimman pettymyksen tuottaa elokuvan loppuhuipennus. Vaikka tekijöillä on ollut enemmän taitoa ja varoja kuin edeltäjillään, jää Vesuviuksen uusi purkautuminen vanhan version peittoon. Itse tulivuori on kyllä vaikuttavan näköinen, mutta kaupungin tuhoutumisessa ei ole minkäänlaista kaaoksen tai vaaran tuntua. Ihmiset näyttävät säntäilevän ennalta sovittuja reittejä, rakennusten sortuessa vaarattoman näköisinä taustalla. Sokean palvelustyttö Nydian karu kohtalo herätti epäuskoista hilpeyttä Bolognan festivaaliyleisössä.
Elokuva ei menestynyt odotetulla tavalla. Euroopassa se otettiin vielä kohtalaisesti vastaan, mutta Yhdysvaltojen markkinoilla se epäonnistui pahoin, eikä siihen sijoitettuja varoja saatu takaisin kuin murto-osan verran. Pompeijin viimeisten päivien mahalasku merkitsi loppua italialaisten mykkäspektaakkeleiden aikakaudelle.
Tuotanto: Società Anonima Grandi Film
Ohjaus: Carmine Gallone, Amleto Palermi
Käsikirjoitus: Amleto Palermi (Edward Bulwer-Lyttonin romaanista)
Kuvaus: Victor Arménise, Alfredo Donelli
Lavastus: Vittorio Cafiero
Puvustus: Duilio Cambellotti
Välitekstit: Alfredo Panzini
Näyttelijät: Victor Varconi (Glauco), Rina De Liguoro (Ione), María Corda (Nydia), Bernhard Götzke (Arbace), Emilio Ghione (Caleno), Lia Maris (Julia), Gildo Bocci (Diomede), Enrica Fantis (Julian ystävä), Vittorio Evangelisti (Apecide)
Kesto: 116 min.
Ensi-ilta: 9.3.1926 / 22.11.1926