Niin kuin tulee lokakuu, tulee myös Italiassa järjestettävä Le Giornate del Cinema Muto -festivaali Pordenonessa. Tämän vuoden tapahtuma oli jo 45. laatuaan, joten kovinkaan kauan ei tarvitse enää odotella seuraavaa rajapyykkiä – 50. festivaalikerta on jo lähes kulman takana. Sitä ennen on kuitenkin vielä paljon nähtävää ja esitettävää.
Kuten aina, myös tänä vuonna Pordenonen esityskartta oli täynnä erilaisia teemoja ja elokuvia. Teatro Verdin ja Cinemazero-teatterin valkokankailla nähtiin kaikkiaan 250 elokuvaa, jotka oli koostettu 19 eri maan 67 arkistosta. Striimin oli puolestaan tilannut yli 400 mykkäelokuvan ystävää. Mikä parasta, päällekkäisiä esityksiä ei ollut, eli jos intohimoisin mykkäelokuvafani halusi nähdä koko festivaalikatalogin kannesta kanteen, se oli mahdollista. Tiedän ainakin yhden, joka teki niin.
Festivaalin kiinnostavimpiin teemoihin lukeutuivat jo kolmatta vuotta mukana ollut The Biograph Project, joka käsittää D. W. Griffithin uran alkuaikojen elokuvista tehtyjä uusia restaurointeja. Tänä vuonna alkanut, mutta ilmeisesti myös ensi vuoden ohjelmistoon kuuluva Weimar Uncensored -sarja esitteli puolestaan saksalaisen elokuvan rohkeampaa ja ennakkoluulottomampaa, maailmansodan jälkeen hetken aikaa loistanutta tarjontaa, jossa sensuuriviranomaisten hellä ote ei ollut vielä nähtävissä. Canon Revisited sekä Rediscoveries and Restorations ovat puolestaan iättömiä kokonaisuuksia klassikoineen ja uusimpine löytöineen. Eikä sovi tietenkään unohtaa japanilaisia benshiesityksiä, jotka olivat esillä jo kesällä Bolognassa.
The Biograph Project jatkoi siitä mihin viime vuonna jäi. Jos Griffithin varhaistuotannot eivät iske, tuskin nämäkään suurta vaikutusta tekevät, mutta itselleni ne tuottavat aina suuresti iloa. On paitsi mukavaa seurata Griffithin kehittymistä ohjaajana, myös ihastella hänen tunnetun tekijäryhmänsä otteita: nähdä Mack Sennettin vaihtavan rooliasua moneen kertaan saman elokuvan aikana, huomata Bobby Harron yhdessä elokuvassa statistina ja seuraavassa lähes pääosassa, tunnistaa Arthur Johnsonin ja Owen Mooren kaltaiset vakionäyttelijät milloin minkäkinlaisen maskin alta, ihailla Florence Lawrencen hienoa näyttelemistä elokuva toisensa jälkeen…
Weimar Uncensored oli kuuden elokuvan laajuinen. Elokuvien taso vaihteli aika paljon, joskin kaikki olivat silti kiinnostavia. Olin nähnyt etukäteen vain elokuvat Mustasurma Florenzissa (1919) sekä Synnynnäinen (1920), joten sarjassa riitti ihastelemista. Vaikka mitään uusia mestariteoksia ei tästä(kään) ryhmästä löytynyt, antoi se silti mukavasti lisäinfoa saksalaisen elokuvan sodanjälkeisistä vuosista. Erityisen vaikuttavia elokuvia olivat Hubert Moestin Blondes Gift (1919) sekä Asta Nielsenin ja erityisesti Conrad Veidtin huikeat roolityöt sisältävä, Richard Oswaldin rappiokuvaus Der Reigen (1920). Hans Mierendorffin Die Teufelskirchen (1919) piti myös hyvin otteessaan, mutta loppuratkaisu veti maton alta koko teokselta.
Tšekkiläisen avantgarden jouduin ohjelmistoväsymyksen vuoksi hylkäämään kokonaan, enkä espanjalaisistakaan sarjoista (yhteensä neljä kappaletta) ehtinyt katsoa kuin kaksi. Lazion alueelle sijoittuvat lyhytelokuvat siirsin kokonaan syrjään ja kotiinlähdön takia menetin mahdollisuuden nähdä Pauline Bruniuksen sitcom-lyhytelokuvia. Tämä harmittaa erityisesti, sillä tähän mennessä näkemäni ruotsalaiskomediat ovat poikkeuksetta olleet melkoisia helmiä, jotka ansaitsisivat huomattavasti enemmän tunnettuutta kuin mitä ovat saaneet.
Klassikko-osastolla oli monia komeita nimikkeitä, joskaan mitään suurimpia teoksia ei sarjaan sisältynyt. Restauroitujen elokuvien joukossa oli reilu kymmenen vuotta sitten löydetty Lewis Milestone -debyytti Seven Sinners (1925), mikä olikin yksi festivaalin kohokohdista. Mukaan oli sijoitettu myös pari Pola Negrin fragmenttia, joista etenkin Martyriom (Das Martyrium, 1920) vaikutti kiinnostavalta. Ehkäpä tällekin elokuvalle löytyy vielä jatkoa, kunhan maailman arkistojen kokoelmat saadaan viimeinkin käytyä kunnolla läpi.
LOPUKSI
Pordenonen tämän vuotinen festivaali oli melkoinen kasvojenkohotus viime vuodesta, joten tulevaisuus näyttää ainakin hetken verran valoisammalta. Toivottavasti taso pysyy korkeana ja innostavana myös ensi vuonna. Tapahtuman ajankohta 2.–9. lokakuuta kannattaa pistää nyt jo muistiin.
KATSOTUT PITKÄT ELOKUVAT
Sam Taylor: Taivaan tähden (For Heaven’s Sake, 1926) – Augusto Genina: La maschera e il volto (1919) – Donald Crisp: Don Q (Don Q, Son of Zorro, 1925) – Hans Mierendorff: Die Teufelskirche (1919) – Marshall Neilan: Nuoruus ja hulluus (Her Wild Oat, 1927) – Victor Sjöström: Berg-Ejvind ja hänen vaimonsa (Berg-Ejvind och hans hustru, 1918) – James Kirkwood: The Billionaire (1914) – Jaap Speyer: Heddas Rache (1919) – Mario Almirante: L’Arzigogolo (1924) – Lewis Milestone: Seven Sinners (1925) – Marshall Neilan: The Country That God Forgot (1916) – George W. Hill: Idässä palaa (Tell It to the Marines, 1926) – Hubert Moest: Blondes Gift (1919) – Marshall Neilan: The Girl at Home (1917) – Teinosuke Kinugasa: Kurutta Ichipeji (1926) – Marshall Neilan: M’liss (1918) – Kenji Mizoguchi: Taki no shiraito (1933) – Jevgeni Bauer: Elämä elämästä (Žizn za žizn, 1916) – Otto Rippert: Mustasurma Florenzissa (Pest in Florenz, 1919) – Robert Wiene: Synnynnäinen (Genuine, 1920) – Léonce Perret: Lest We Forget (1918) – Jiro Yoshino: Goro masamune koshiden (1915) – Raoul Walsh: Sadie Thompson (1928) – Richard Oswald: Villa Falconieri (1929) – Sidney Olcott: Viettelyslintu (The Humming Bird, 1924)