F. W. Murnau

F. W. MURNAU

s. 28.12.1888 Bielefeld, Saksa

k. 11.3.1931 Santa Barbara, Kalifornia, USA


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Friedrich Wilhelm Plumpe syntyi hyvätuloiseen bielefeldiläisperheeseen 28.12.1888. Jo lapsena hän kiinnostui taiteesta ja eritoten teatterista ja hän kehittelikin mielellään omatekoisia näytelmiä ystäviensä ja sisarustensa kanssa. Opiskeltuaan taidehistoriaa ja kirjallisuutta Heidelbergin yliopistossa, hän siirtyi kuuluisan teatteriohjaaja Max Reinhardtin oppiin Berliiniin vuonna 1912. Murnauksi sukunimensä vaihtanut tuleva suurohjaaja nousi Reinhardtin alaisuudessa näyttelijästä aina apulaisohjaajaksi saakka, kunnes ensimmäinen maailmansota katkaisi Murnaun teatteriuran. Sodan aikana Murnau kunnostautui ilmavoimissa. Sodan päätyttyä alkoi saksalaisen elokuvan suuruuden kausi, jossa Berliiniin palannut Murnaukin oli osallisena alusta alkaen.

ELOKUVAVUODET 1919 – 1923
Murnaun ura elokuvaohjaajana alkoi pienyhtiöissä. Kuusi hänen ensimmäistä ohjaustyötään on kadonnut, joukossa mm. luvaton filmatisointi Robert Louis Stevensonin Tri Jekyll & Mr. Hyde –tarinasta nimellä Der Januskopf (1920). Kauhuelokuvan ystäviä seikka harmittaa jo senkin vuoksi, että elokuva oli Draculana vuonna 1931 maailmanmaineeseen nousseen Bela Lugosin varhaisia valkokangasesiintymisiä. Murnaun varhaisin säilynyt elokuva, Matka yöhön (Der Gang in die Nacht) on vuodelta 1920.

Vaikka valtaosa Murnaun ensimmäisistä ohjauksista on kadonnut, on yksi tärkeimmistä kuitenkin tallessa – joskin monien eri käänteiden jälkeen. Vuonna 1922 valmistunut Nosferatu (Nosferatu – eine Symphonie des Grauens), vampyyrielokuvan suuri yksinäinen, filmattiin laittomasti sekin. Edesmenneen Bram Stokerin – jonka Dracula-romaaniin (1897) elokuva perustuu – leski ajoi asianajajineen elokuvan tuottaneen Prana Filmin konkurssiin, mutta katsojien onneksi Stokerin perikunta ei saanut tuhottua elokuvan kaikkia kopioita ja näin teos säilyi. Nosferatun saama huomio nosti Murnaun saksalaisten elokuvaohjaajien eturiviin, eikä aikaakaan kun maan suurin elokuvayhtiö Ufa kiinnitti Murnaun palkkalistoilleen.

UFA 1923 – 1926
Ensimmäinen Ufa-filmatisointi, vuonna 1923 valmistunut Suurherttuan raha-asiat (Die Finanzen dess Grossherzogs) ei ollut mikään suuren suuri menestys, mutta seuraavana vuonna rysähti. Murnau oli koko ohjaajauransa ajan ollut erityisen kiinnostunut kuvallisesta ilmaisusta ja kun Ufalle työskennellyt käsikirjoittajamaestro Carl Mayer tutki kameran täydellistä vapauttamista innokkaasti, yhdistyi heissä koko elokuvamaailmaa järisyttänyt parivaljakko. Tuekseen he saivat maan kuuluisimman kameramiehen Karl Freundin, joka oli erittäin kiinnostunut kameran erilaisista käyttömahdollisuuksista hänkin. Tämän ennakkoluulottoman ja kokeilunhaluisen kolmikon (jolle taloudellisen tuen antoi Ufan Erich Pommer) yhteistyön tuloksena syntyi Viimeinen mies (Der Letzte Mann, 1924), yhtä välitekstiä lukuun ottamatta täysin kuvien avulla kerrottu elokuva. Liikkuva, päähenkilön näkökulmaa hahmottava kamera ei suinkaan ollut täysin uusi keksintö, mutta Viimeisessä miehessä se vietiin äärimmäisyyksiin. Elokuva oli valtaisa menestys ympäri maailmaa ja pian Hollywoodkin kiinnostui sen ohjaajasta.

Viimeisen miehen jälkeen elokuvan ydinryhmä toteutti Molièren kuuluisan näytelmän Tartuffe samannimisenä elokuvana. Teatterimaisesti toteutettu elokuva ei kuitenkaan onnistunut edeltäjänsä tavoin, vaan se sai osakseen rankkaakin kritiikkiä. Tässä vaiheessa Murnaun lähtö Hollywoodiin alkoi olla selviö, mutta sitä ennen hän päätti ohjata kotimaassaan vielä yhden elokuvan. Se oli J. W. Goethen tarinaan pohjautuva Faust (1926), kertomus vanhasta tiedemiehestä, joka tekee liiton paholaisen kanssa saadakseen ikuisen nuoruuden. Elokuvan oli tarkoitus olla ohjaajansa sen astisen uran huipentuma, mutta toisin kävi. Visuaalisen ilotulituksen rinnalla itse tarina jäi toissijaiseksi eikä elokuva menestynyt odotetunlaisesti. Ennennäkemättömän kallis Faust syöksi Ufan taloudelliseen ahdinkoon, jota Fritz Langin megalomaaninen Metropolis (1927) entisestäänkin syvensi.

HOLLYWOOD JA URAN LOPPU
Murnau saapui Hollywoodiin ylistettynä mestarina (kuten niin moni häntä aiemmin) ja tuottaja William Fox antoi hänelle täysin vapaat kädet ensimmäisen amerikkalaisen elokuvansa tekoa varten. Murnau poltti rahaa surutta ja loi Auringonnousun (Sunrise: A Song of Two Humans, 1927), useassa äänestyksessä "maailman kauneimmaksi" tituleeratun elokuvan. Lopputuloksen nähtyään William Fox raivostui: ohjaaja oli käyttänyt suunnattomat summat rahaa rakkauselokuvaa varten! Odotukset eivät menneet yksiin yleisönkään kanssa, joka odotti "saksalaisneron" tarjoavan heille jotain ennennäkemättömän hienoa. Sitähän Murnau loikin, mutta yleisö ei ymmärtänyt hänen visioitaan, joten Auringonnousun menestys jäi kaupallisesti erittäin vaatimattomaksi ja Murnau menetti taiteellisen vapautensa saman tien. Seuraavana vuonna valmistunut 4 paholaista (Four Devils, 1928) on valitettavasti kadonnut, mutta säilyneet still-kuvat osoittavat sen olleen todennäköisesti Auringonnousun veroinen elokuva, ainakin mitä visuaaliseen puoleen tulee.

Murnaun ja Foxin tiet erosivat lopullisesti vuonna 1929 kesken Suurkaupungin tytön (City Girl, 1930) kuvausten. Tuottaja vaati elokuvaan muutoksia ja vaikka Murnau niitä kiitettävästi tekikin, ei mikään tuntunut riittävän. Hollywoodin toimintatapoihin täysin kyllästynyt ohjaaja irtisanoi sopimuksensa ja jätti elokuvan muiden ohjattavaksi. Lopullinen versio poikkeaa monin tavoin ohjaajan alkuperäisvisioista, mutta on siitä huolimatta edelleen elinvoimainen, näyttävä ja laadukas draama, Murnaun uran parhaimmistoa.

Ohjaajan viimeiseksi elokuvaksi jäi Etelämerellä filmattu Tabu (1931), jonka hän aloitti yhdessä Robert Flahertyn kanssa, mutta saattoi yksin loppuun Flahertyn jättäydyttyä sivuun mielipide-erojen vuoksi. Mykän elokuvan viimeisiin suuriin teoksiin luettava Tabu oli suurmenestys, josta sen ohjaaja ei kuitenkaan päässyt nauttimaan. Murnau nimittäin kuoli auto-onnettomuudessa vain viikkoa ennen elokuvansa ensi-iltaa. Hän oli kuollessaan neljäkymmentäkaksivuotias.

ELOKUVISTA
Murnau on aikakautensa ihailluimpia ohjaajia, eikä vähiten hänen elokuviensa visuaalisen ilmavuuden ja kauneuden ansiosta. Väitteet, joiden mukaan Murnau "ajatteli kameran tavoin" eivät ole tuulesta temmattuja – väitettä tukee Auringonnousun toisena kuvaajana toimineen Charles Rosherin toteamus, jonka mukaan ohjaaja ei katsonut kameraan käytännössä milloinkaan ja tiesi kuitenkin, miltä lopulliset kohtaukset näyttäisivät. Kameran käyttö ei Murnaun alaisuudessa muutu koskaan itsetarkoitukselliseksi näpertelyksi saati pelkäksi temppuiluksi, vaan on aina tehty tarinan ehdoilla ja kenties juuri siksi Murnaun elokuvat ovatkin säilyttäneet elinvoimaisuutensa aina meidän päiviimme saakka.

Myös näyttelijätyöskentely on Murnaun elokuvien kohdalla pääosin modernia. Teatteritaustansa ansiosta hän ymmärsi näyttelijöitään erityisen hyvin ja hänen elokuvistaan puuttuu monelle aikalaiselle ominainen jäykkyys ja teatraalisuus. Murnau vaati näyttelijöiltä paljon, mutta antoi heille myös mahdollisuuden toteuttaa itseään. "Älä näyttele – ajattele!" oli hänen ohjeensa.

JULKAISUISTA
Murnaun elokuviin tutustuminen oli kotikatsojalle pitkään erittäin vaikeaa. Nyttemmin tilanne on parantunut ja tätä nykyä (vuonna 2012) lähes kaikki hänen elokuvansa on saatavana DVD:llä. Elokuvateatterin hämärässä Murnaun teoksiin on voinut tutustua parhaiten KAVA:lla (ent. Suomen elokuva-arkisto), joka järjesti laajan katsauksen ohjaajan filmografiaan viimeksi keväällä 2001. Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla järjestettiin Murnau-teema vuonna 2012, jollon esitettiin Phantom, Viimeinen mies, Tartuffe ja Auringonnousu.

LÄHTEET: Lotte H. Eisner: Murnau (Cinema Two), Secker & Warburg, London 1973.
Peter von Bagh: Elokuvan historia, Otava, Helsinki 1998.
Ephraim Katz: Film Encyclopedia, Macmillan Publishers, London 2001.

F. W. MURNAU MYKKÄELOKUVASIVUSTOLLA
  • Schloss Vogelöd (Vogelödin linna, 1921)
  • Nosferatu - eine Symphonie des Grauens (Nosferatu, 1922)
  • Brennende Acker, Der (Palava pelto, 1922)
  • Phantom (Fantom, 1922)
  • Letzte Mann, Der (Viimeinen mies, 1924)
  • Tartüff (Tartuffe, 1925)
  • Faust (1926)
  • Sunrise - a Song of Two Humans (Auringonnousu, 1927)
  • City Girl (Suurkaupungin tyttö, 1930)
  • Tabu (1931)


  • © 23.3.2006 Kari Glödstaf